— Yves ei mene ulos!
Ja sulkeakseni häneltä tien asetuin oven eteen nojaten vanhaan, tammiseen pihtipieleen, joka oli paksu ja vahva.
Hän ei uskaltanut vastata mitään minulle. Hän kulki edes takaisin etsien yhä merivaatteitaan, kierrellen kuin vangittu villieläin. Hän oli sanonut matalalla äänellä, ettei mikään estäisi häntä lähtemästä heti kun hän löytäisi lakin päähänsä. Mutta se oli samantekevää. Ajatus, että hänen pitäisi koskettaa minuun ulos pyrkiessään pidätti häntä vielä.
Minäkin olin tylyllä päällä, enkä enää ollenkaan tuntenut monta vuotta kestänyttä myötätuntoa, joka oli antanut anteeksi niin paljon. Minä näin edessäni juopuneen sissin, kiittämättömän, kapinallisen, ja siinä kaikki.
Jokaisen miehen sielussa piilee valvova villi — etenkin meissä, jotka olemme kierrelleet meriä. — Nyt oli meissä molemmissa villit esillä katsellen toisiaan ja kohta iskivät ne yhteen niin kuin entisinä, pahimpina päivinä.
Ja ulkona, meidän ympärillämme vallitsi yhä maaseudun rauha, tammien varjo, tyyni, vihreä yö.
Ukko Keremenen parka ei voinut mitään ja kaikki näytti muuttuvan ilkeäksi ja harmilliseksi, kun kuuli Marie'n itkevän. Ne olivat vaimon ensimäisiä kyyneleitä, viljoja, katkeria kyyneleitä, monien toisien ennustajia, nyyhkytyksiä, jotka vaikuttivat surkeilta raskaan hiljaisuuden vallitessa, jota kukaan meistä ei rikkonut.
Silloin taipui Yves ja läheni hitaasti suudellakseen häntä:
— Älä huoli, minä olen väärässä, sanoi ihan, ja pyydän anteeksi.
Sitten tuli hän minun luokseni ja käytti nimeä, jonka hän joskus oli kirjoittanut, mutta jota hän ei koskaan ollut tohtinut lausua: