— Anna vielä kerran anteeksi, veli!
Ja hän syleili minuakin.
Sitten pyysi hän vielä kerran anteeksi Keremenen'in vanhuksilta, jotka antoivat hänelle monta hellää isän ja äidin suudelmaa, pyysipä anteeksi pojaltaankin, pikku lokilta koskettaen huulillaan hänen pieniä, suljetuita käsiään, jotka pistivät esiin kehdosta.
Hän oli nyt aivan selvä ja kaikki oli lopussa; oikea Yves, veljeni, oli palannut. Nytkin, niin kuin aina, oli hänen katumuksessaan jotain yksinkertaista ja lapsellista, minkä vuoksi hänelle soi anteeksi ilman sivutarkoituksia ja unohti kaiken.
Nyt kokosi hän tavaransa permannolta, pyyhki niistä tomun ja pukeutui puhumatta mitään, suruissaan, väsyneenä, pyyhkien otsaansa, missä helmeili pahaa, kylmää hikeä.
— — — Tuntia myöhemmin katselin minä Yves'a, joka voimailijavartaloineen seisoi poikansa kehdon ääressä. Yves oli juuri saanut hänet nukkumaan itse häntä tuuditeltuaan ja vähitellen, jatkuvasti, hidastutti hän pienen tammikopan heiluntaa pysäyttääkseen sen liikkumattomaksi nähtyään, että uni todella oli tullut. Sitten kumartui hän vielä alemma katsellakseen pikku miestä aivan läheltä, ikäänkuin ei ennen olisi nähnyt häntä, kosketellen pieniä, nyrkkiin puristettuja käsiä, pieniä hiiren hiuksia, jotka yhä pistivät esiin pienestä, valkeasta päähineestä.
Sitä mukaa kuin Yves katseli häntä, valahti hänen kasvoilleen äärimmäisen hellyyden ilme, ja silloin aloin minä toivoa, että tuo pieni lapsi ehkä kerran olisi hänen suojelijansa ja pelastuksensa.
XLIX.
Illemmalla, aterioituamme, teimme me, Anne, Yves ja minä, paljon rauhallisemman kävelyretken kuin päivällä.
Noin yhdeksän aikaan istuimme me suuren tien varrella, joka kulki metsän läpi.