Ei ollut vielä yö; niin pitkät ovat Bretagnessa kauniin kesäkuun illat, mutta me aloimme kuitenkin puhella kummituksista ja kuolleista.
Anne sanoi:
— Talvella, kun sudet tulevat, kuulemme me niiden ulvonnan meille saakka, mutta joskus rupeavat aaveetkin ulvomaan samalla lailla.
Sinä iltana kuulimme vain kovakuoriaisten ja lepakkojen lennon, kun ne kaartelivat lämpimässä ilmassa synnyttäen heikon, kesäisen surinan. Ja sitten kuului metsän syvyyksistä: huu, huu, surullinen kutsu, jota pöllön ääni hiljaa toisteli.
Ja Yves sanoi:
Kuulkaa, veli, Ranskan papukaijat laulavat. (Hän muisteli omaa papukaijaansa Sibyllessä ).
Hennot ruohokasvit tomunharmaine kukkineen levittivät maan pinnalle paksun maton, jota tuskin tunsi, johon jalka vajosi. Ja viimeiset päiväperhot, jotka olivat lopettaneet lentonsa, sukelsivat toinen toisensa jälkeen paksuun ruohoon asettuakseen lehville nukkumaan.
Ja pimeys tuli, hitaasti ja rauhallisesti, salaperäisesti hiipien.
— — Ohitsemme kulki nuori bretonilainen poika kaksoissäkki olallaan palaten hiukan hutikassa Lannildun armojuhlilta riikinkukonsulka hatussaan. (En tiedä, mitä tekemistä tätä seikalla oikeastaan on kertomuksessani Yves'ta, kerron asioita, jotka sattumalta ovat jääneet muistiini). Hän pysähtyi puhutellakseen meitä. Sitten sanoi hän aivan kuin loppulauseeksi osottaen meille säkkiään: — Katsokaas, tässä on minulla kaksi kissaa. (Tämä ei ollut missään yhteydessä siihen, mitä hän juuri oli sanonut meille).
Hän laski kuormansa maahan ja heitti suuren lakkinsa sen päälle. Silloin alkoi säkki kiroilla kiukkuisella kollikissan äänellä ja kierrellä hypellen pitkin tietä.