— Ja minun taas, rouva Kerdoncuff. Silloin kun hän saapui Kiinasta, nukkui hän kaksi päivää; ja minä, minäkin olin päissäni, rouva Kerdoncuff. Oi, kuinka minä häpesin! Ja minun tyttäreni myöskin; hän kompastui portaissa!

Laulavalla, tahdikkaalla Brestin murteella jatkuu tuollaista puhelua tuulen nurin kääntämien vanhojen sateenvarjojen alla, sadetalkkeihin ja terävähuippuisiin musliinipäähineihin puettujen naisten kesken, jotka odottavat siellä, suurten graniittiportaiden yläpäässä.

Heidän miehensä ovat palanneet samalla laivalla kuin Yves'kin ja he ovat asettuneet siihen vartioimaan. Muutama viinatippa kannattaa heitä jo, ja he tähystelevät silmissä puoleksi veitikkamainen, puoleksi heltynyt ilme.

Nuo vanhat merimiehet, joita he odottavat, olivat kai kerran reippaita, työteliäitä märssymiehiä. Sitten, Brestissä oleskelun ja juoppouden jäytäminä, ovat he menneet naimisiin noiden raukkojen kanssa ja vaipuneet kaupungin lokaiseen pohjamutaan.

Noitten naisten taikana on vielä muita ryhmiä, joissa katse saa levätä: nuoria, arvokkaasti käyttäytyviä naisia, oikeita merimiehen vaimoja, iloiten sulhasensa tai miehensä tapaamisesta ja katsellen huolestuneina tuota ammottavaa porttiaukkoa, josta kaivatut kohta tulevat. Siellä on kylistä tulleita äitejä, jotka ovat pukeutuneet kauniiseen bretonilaiseen juhlapukuun, suuri myssy päässään ja yllään musta verkahame silkkikoristeineen. Sadehan kyllä turmelee nuo kauniit kapiot, joita ei uudisteta kahta kertaa elämässä, mutta täytyyhän juhlia poikaansa, jonka kohta saa tavata toisten seurassa.

— Tuolla saapuvat Magicienin miehet satamaan, rouva Kerdoncuff.

— Ja tuolla tulevat Catinat'n pojat. Ne seuraavat aina toisiaan, rouva Quéméneur!

Alhaalla saapuvat venheet rantaan aivan perällä, mustien rantasiltojen luona, ja ne, joita odotetaan, lähestyvät ensimäisinä.

Ensiksi noitten rouvien miehet. — Sijaa vanhuksille joukon edellä! Terva, tuuli, ahava ja viina ovat tehneet heidän kasvonsa apinamaisen ryppyisiksi. — — — Ja sitten mennään käsikädessä Récouvrance'en päin, jollekin vanhalle, synkälle korkeiden graniittitalojen reunustamalle kadulle. Kahta päästään kosteaan huoneeseen, missä tuntuu köyhyyden, loan ja mädän löyhkä, missä huonekalujen päällä lojuu näkinkenkiä, pulloja ja outoja ulkolaisia esineitä. Ja kiitos alakerran kapakasta ostetun alkohoolin, unohtuu pian tuo hirveä ero ja kaksikymmenvuotias kevät palaa.

Sitten tulevat muut: nuorukaiset, joita morsiamet odottavat, naiset ja vanhat äidit, ja lopuksi, harpaten neljä rappua kerrallaan koko tuo suurten, villien lasten joukko, jota Yves vie juhlimaan nauhojaan.