Minä tiesin kyllä, valitettavasti, että hänelle ajan pitkään tulisi ikävä, mutta oli tarpeetonta sanoa sitä hänelle, oli parempi jättää hänelle ilonsa kuin lapsille.
Muuten piti hänenkin lähteä. Kaksi päivää minua myöhemmin tuli hänen saapua Brestiin, noustakseen taas laivaan. Tämä ei ollut kuin pieni lepohetki elämässämme, tämä Toulvenissa olo, ainoastaan pieni välikohtaus Bretagnessa, ja sitten odotti merimiesammattimme taas meitä.
— — — Kohta olimme metsän keskellä, ei enää näkynyt polkuja, eikä mökkejä, vain kukkulat seurasivat toisiaan kaukana, saarien ja pensaikkojen, tammien ja kanervikkojen peittäminä. Ja kukkia, ylenpalttisesti kukkia, koko tuo seutu kukoisti kuin Eden: kuusamia, asfodeleja valkeina, ja sormisieniä punaisina kuontaloina.
Kaukana kukkuivat käet puissa ja meidän ympärillämme surisivat mehiläiset.
Luze -marjat kasvoivat siellä täällä kivisessä maassa, kukkivien kanervien seassa. Anne löysi aina kauneimmat, ja jakeli niitä minulle täysin kourin. Ja suuri Yves katseli meidän puuhiamme hyvin vakavasti hymyillen, tietäen ensikertaa esittävänsä jonkunlaista opastajan osaa ja ollen siitä hyvin hämmästyksissään.
Seutu oli karua. Nuo puita kasvavat kukkulat, nuo ruohokentät, muistuttivat muinaisten aikojen maisemia, vaikkei niissä ollutkaan minkään määrätyn aikakauden tunnusmerkkejä. Mutta Anne'n puku oli täysin keskiaikainen ja sen vuoksi tuli se ajankohta mieleen.
Ei suinkaan tuo synkkä ja hämärä, jollaisena Gustave Doré oli sen käsittänyt, mutta aurinkoinen, täydessä kukassa oleva keskiaika, jossa yhä kukoistivat nuo samat Gallian kukkaset, mitkä olivat ilahduttaneet meidän esi-isiämmekin.
— — — Kello yhdeltätoista palasimme Keremenen-vanhusten majaan aterioimaan. Tämä kesä oli Bretagnessa hyvin kuuma: kaikki sananjalat, kaikki punervat kukkaset nuokkuivat tuon tavattoman paahteen alla, mikä rasitti niitä vihreän lehvistönkin läpi paistaessaan.
— — — Kello yksi. Minun on aika lähteä. — Menin ensin suutelemaan pikku Pierreä, joka yhä nukkui vanhassa, tammipuisessa vasussaan, aivan kuin nuo neljä päivää eivät olisi riittäneet virkistämään häntä kaikista maailmaan tulemisen vaivoista. Sanoin hyvästit kaikille. Yves seisoi ajatuksissaan oveen nojaten odottamassa, seuratakseen minua Toulveniin saakka, missä astuisin vaunuihin, jotka veisivät minut Bannalecin asemalle. Anne ja ukko Corentin tahtoisivat myöskin saattaa minua.
— — — Ja kun minä näin Toulvenin loittonevan, harmaan kellotornin ja lammikon katoavan, ahdisti sydäntäni. Kuinkahan monen vuoden kuluttua palaisin minä Bretagneen? Taas olimme me joutuneet erilleen, veljeni ja minä, ja me kuljimme molemmat tuntemattomia vaiheita kohti. Olin huolissani hänen tulevaisuudestaan, jota näin synkkien pilvien verhoavan — — — Ja sitten ajattelin minä myöskin Keremenen'in väkeä, joitten vastaanotto oli liikuttanut minua. Minä ajattelin, eikö rakas Yves parkani, kauheine vikoineen ja hillittömine luonteineen toisi onnettomuutta heidän pienten, punertavien kukkien peittämän olkikattonsa alle.