LI.
Marraskuulla 1880.
— — — Vähän yli kaksi vuotta myöhemmin. Pikku Pierreä paleli. Hän itki hieroen pieniä käsiään, jotka hän koetti piiloittaa esiliinansa alle. Hän oli eräällä Brestin kadulla ennen päivännousua, eräänä marraskuun aamuna, hienossa sateessa. Hän puristautui äitiään vasten, joka myöskin itki.
Marie Kermadec seisoi tuossa kadunkulmassa odottaen, kierrellen pimeässä kuin pahamaineinen nainen. Palaisiko Yves? — — Missä hän oli? — — Missä oli hän viettänyt yönsä, missä turmionpesässä? Palaisiko hän edes laivaan tykin pamahtaessa, nimenhuudon aikana?
Siellä oli muitakin naisia odottamassa.
Eräs kulki ohi miehen kanssa, joka oli korpraali niinkuin Yves'kin. Mies tuli juovuksissa kapakasta, joka juuri oli avattu. Hän koetti kävellä, astui jonkun askeleen ja kaatui sitte raskaasti maahan pään kamalasti kolahtaessa kovaa graniittia vasten.
— Voi, Herra Jumala! itki nainen. Jeesus, Pyhä Neitsyt, säälikää meitä! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena!
Marie Kermadec auttoi nostamaan häntä jaloilleen. Miehellä oli sievät, vakavat kasvot.
— Kiitos, rouva!
Ja nainen jatkoi hänen kävelyttämistään, tukien häntä kaikin voimin.