Pikku Pierre itki hiljaa, aivan kuin ymmärtäen. Hänen pieni päänsä painui kumaraan ja hän piti yhä pieniä käsiparkojaan, joita paleli, esiliinansa alla. Muuten oli hän kyllä lämpimästi puettu, mutta hän oli ollut kauan tässä, paikallaan, kostean kadun kulmassa. Kaasulyhdyt sammuivat juuri ja tuli hyvin pimeä. Pieni, terve ja tuore Toulvenin metsissä syntynyt taimi raukka, kuinka oli se joutunut hukkaantumaan tänne kaupungin kurjuuteen? Hän ei oikein ymmärtänyt tuota muutosta, hän ei vieläkään voinut selvästi käsittää, miksi hänen äitinsä oli tahtonut seurata miestään tänne Brestiin ja asua kylmässä, synkässä asunnossa, pihan perällä, ahtaalla kadulla sataman lähistöllä.
Toinen mies kulki ohi. Hän pieksi vaimoaan, ei tahtonut sallia itseään vietävän kotiin, ja se oli kamalaa. Marie huudahti kuullessaan nyrkiniskun kumahtavan rintaan, ja sitten kätki hän kasvonsa voimatta muuta. Ei, Yves ei ollut koskaan joutunut niin pitkälle. Mutta joutuisiko hän? täytyisiköhän jonain päivänä joutua siihenkin äärimmäiseen kurjuuteen?
LII.
Yves näyttäytyi vihdoinkin kulkien suorana, rinta korkealla, mutta katse ilmeettömänä, harhailevana. Hän näki vaimonsa, mutta kulki ohi kuin ei olisi tietävinäänkään heittäen häneen ilkeän, samean silmäyksen.
Se ei ollut enää hän — niin kuin hän itse jälkeenpäin sanoi niinä hyvinä katumuksen hetkinä, joita joskus sattui.
Se ei tosiaankaan ollut hän: se oli villipeto, jonka juopumus herätti, kun hänen oikea sielunsa oli hämärtynyt ja kadonnut.
Marie varoi sanomasta sanaakaan, lausumasta edes moitettakaan, pidättyen pyytämästäkin. Yves'lle ei saanut sanoa mitään noina hetkinä, jolloin hänen päänsä oli sekaisin: hän olisi lähtenyt takaisin. Marie tiesi sen; hänen oli pakko olla hiljaa.
Marie seurasi häntä sateessa, pää kumarassa, vetäen kädestä pikku Pierreä, joka koetti itkeä vielä hiljemmin nähtyään isänsä, ja jonka pienet jalat kastuivat lammikoiden liassa. Kuinka oli äiti sallinut hänen kävellä näin, viedä hänet ulos ennen päivän nousua? Mitä hän ajatteli? oliko hän päästä pyörällä? — — — Ja äiti otti hänet syliinsä, lämmittäen häntä ruumistaan vasten, suudellen häntä raikkaasti.
Yves oli kulkevinaan oven ohi, näön vuoksi — karkeaa pilaa! — sitten hän katseli vaimoaan takanansa hymyillen tyhmää hymyä, joka tuntui ilkeältä aivan kuin sanoakseen. "Tein vain pilaa sinusta, mutta näethän, että minä menen kotiin."
Marie seurasi häntä kaukaa, piiloutuen pimeän porraskäytävän seinän suojaan, koettaen painua pieneksi, nöyräksi. Onneksi ei vielä ollut valoisaa, eivätkä naapurit vielä olleet valveilla ollakseen hänen häpeänsä todistajina.