—"Ja jos saamme koko kesän elää tuossa mökissä?"
—"Pienin maja ja sinun rakkautesi, Riitta,—minä en pelkää, en kaipaa mitään."
Juhana puristi syliinsä Riitan, jonka silmät wihdoin kirkastuiwat, ja molemmat lähtiwät käsitysten astumaan pientä mökkiä kohti ja katosiwat louhikon taa.
VI.
Ernest oli tullut Franskan wankeuteen ja sai muiden Wenäläisten kanssa seurata Franskaan. Tällä ajalla hän jousi muistelemaan wiime wuoden tapauksia ja ajattelemaan kaikkia seikkoja, joihin hän oli etsinyt selwitystä. Luisan kuwa, joka Aleksin ja Lowisan kautta oli ruwennut häneltä haihtumaan rupesi täällä eroitetussa ja työttömässä tilassa jälleen kirkastumaan hänen muistiinsa. Eihän toki Luisa, ruhtinatar Marandan huolellisesti kaswatettu Luisa, kuitenkaan woinut olla sama huikentelewainen nainen kuin Lowisa. Luisa ei woinut niin häntä yhdessä wuodessa unhottaa, niin rikkoa lupausta, jonka oliwat toisillensa tehneet, ja antautua hänelle pian tuntemattoman, kewytmielisen Aleksin waltaan. Harwinainen sattumus oli tehnyt kaksi ihmismuotoa yhdennäköiseksi, juuri kuin yhdessä kaawassa waletuksi. Ja kun ulkomuoto on sisällisen woiman työ, kun henki muodostaa ruumiin ja sen kaikki lahjat, siis saattaa Lowisalla olla yhtä jaloja hengen omaisuuksia, waikka toiset olot owat saattaneet hänet langettaa. Luisa ei woinut olla Turussa eikä Bomarsundissa, Luisa ei ollut Aleksin ystäwä, hän on parhaillaan Krimissä ja pysyy uskollisena Ernestillensä, jota hän niin sydämmellisesti rakasti.
Senlaiseen päätökseen tuli Ernest wankeudessaan, ja se toi hänelle hänen entisen ilonsa, entisen rakkautensa. Mutta Aleksis sitte, ajatteli hän, tämä ylenannettu nuorukainen,—oliko hän todellakin Bomarsundissa kaatunut ja haudattu? Ernest tuskin woi sitä uskoa, sitä wähemmin kun neiti Lowisa oli samaan aikaan häwinnyt. Eikö luultawammin Aleksis ja Lowisa pommituksen ajalla ja yleisessä hälinässä saattaneet yhtenä paeta saarelle? Että Aleksis sen woi tehdä ja wietellä Lowisan, sitä hän ei yhtään epäillyt. Heidän keskuus antoi kyllin syytä senlaiseen luuloon. Hän oli pian iloinen, että Lowisa woi niin langeta, se todisti hänelle wielä enemmin, ettei Lowisa ollut sama kuin Luisa. Tämä asia tuli Ernestille niin wakautuneeksi, että hän wihdoin päätti kirjoittaa Luisallensa Krimiin ja puhella sille ajatuksensa ja kaikki huolensa. Mutta ennenkun hän sai tämän päätöksensä täytetyksi, eräsnä aamuna—silloin oli taas kesä,—hän sai toiwotun sanoman, päästä matkaan. Hän oli eräiden muiden wankien kanssa waihdettu franskalaisia wankeja wastaan ja nyt päätetty kyyditä Wenäjälle. Hän sai matkata ensin rautatietä Marselliin. Suloinen aawistus wihlasi hänen päässänsä, kuultuaan tämän sanoman. Marselli on Wälimeren rannalla. Waihdos oli siis tapahtuwa Mustanmeren satamissa. Ernest ei woinut enää hillitä iloansa, kuultuaan pääsewänsä Odessaan. "Minä olen silloin jo pian Krimissä", sanoi hän itselleen. "Miten kummallisesti tapaukset sattuwat! Suomen ja Franskan kautta piti tulla Krimiin, jonne yhtäläinen sattumus edelläpäin oli saattanut Luisan!"
Ernest sai kohta jättää wankeutensa ja pääsi matkalle Marselliin.
VII.
—"Luulen todella, Riitta, että sinulla on kyynelet silmissä", sanoi nuorimies, istuen Lapinsaaren rannalla ihanan naisen wieressä ja käsi kierretty hänen wyötäisensä ympäri.
—"Aina sinä kutsut minua sillä nimellä!"