—"Riitta Eerikintytär", wastasi nainen, arwelematta.
—"He näyttäwät kuitenkin epäluulon alaisilta", sanoi laiwan päällikkö franskaksi. "Minä waron tuossa miehessä piilewän wenäläisen upserin, joka on päässyt pakenemaan. Mutta yhtäkaikki, tuon nuoren waimon tähden me jätämme heidät Lapinsaarelle. Wakuudeksi kuitenkin otamme heidän weneensä."
Wene otettiin laiwaan ja kaikki oli kohta täydessä wauhdissa. Wähän ajan tapaa oltiin Lapinsaaren kohdalla. Pienellä luodolla sywän lahden kainalossa näkyi yksinäinen punaiseksi maalattu talo. Laiwa seisatettiin sen edustalle ja wangit laskettiin pois.
—"Eläkää terweinä", sanoi laiwan päällikkö, heidän lähtiessä laiwasta. "Me tahdomme wartioida, ett'et hopussa jätä appeasi. Hän saattaa teitä tarwita kauemmin."
Nuorimies aikoi jotakin sanoa. Mutta päällikkö nauroi hänelle ja katsahti hymyillen nuorta naista silmiin. Naisen posket punastuiwat tuntuwasti juuri kun hän oikean talonpoikaiswaimon tawalla nyykistyi sywästi päällikölle ja hänen ympärillään seisowille upsereille. Kun pariskunta sitte oli saatettu maalle, jätti höyry heti saaren ja oli kohta mennyt näkymättömiin.
Jäätyä kahden kesken rannalle, nuori nainen waipui kiwelle istumaan ja peitti näkönsä kämmeniinsä.
—"Tämä on kuitenkin hirmuista", huudahti hän wihdoin. "Kuinka onnettomiksi me saatamme wielä tulla! Nuo ihmiset woiwat meidät pettää ja antaa wihollisille. Nimemme saattawat tulla sanomain kautta julaistuiksi."
—"Nimemmekö, Riitta? Mitä kaikkea sinä arwelet? Juhana ja Riitta, ne owat juuri kauneita nimiä kulkemaan halki Europan sanomat!"
—"Waan minun papinkirjani ja sinun wirkapaperisi?"
—"Ne sinä säilytät kengissäsi, Riitta."