Kun meri siinä paikassa oli awonainen, eikä pelkoa ollut luodoista, laiwan päällikkö antoi perämiehelle käskyn laskea purjehtijaa kohti. Eräiden minuttien perästä oli wähäinen purjewene jo aiwan laiwan wieressä.
Weneessä istui kaksi henkeä. Perässä nuorimies talonpojan puwussa, sellaisessa kun Ahwenan asukkailla tawallista. Hänen edessään istui nuori naisihminen alempana pian weneen pohjalla. Purjehtijat eiwät näyttäneet olewan huomaawinaan suurta alusta, joka kohisi wieritse, pannen heidän pienen weneensä rumasti häilymään. He puheliwat huoletonna keskenään. Jokaisen silmät laiwasta tarkkasiwat purjehtijoita. Laiwan päällikkö asetti pitkäsilmäänsä ja tirkisti heitä ja heidän wenettänsä.
—"Ne eiwät ole mitään kalastajia", sanoi hän. "Wene alas", komensi hän.
Laiwa seisatettiin, wene laskettiin alas. Purjehtijat pidätettiin ja otettiin kannelle.
—"Ketä te olette?" kysyi tulkin awulla laiwan päällikkö.
Molemmat purjehtijat oliwat wielä äänettä. Wihdoin nuorimies wastasi rohkeasti. Hän selitti olewansa kotoisin Sundin pitäjästä, läheltä entistä Bomarsundia, että hän oli äsken nainut ja nyt matkalla appensa luo Lapinsaarelle, wähäiselle luodolle Ahwenan selällä.
Päällikkö katsoi heihin epäilewin silmin.
—"Ja teidän nimenne?" kysyi hän jyrkästi.
—"Juhana Heikinpoika", wastasi mies wakaisesti.
—"Ja teidän, rouwa, jos suwaitsette, mikä teidän nimenne on?"