—"Mitä sanotte? Aleksisko, se nuori luutnantti, joka wiimeksi tuli tänne Turusta?"
—"Minä en löytänyt häntä missään," sanoi Ernest.
—"Taisi olla hän, joka äsken haudattiin." Ernestin silmät wesistyiwät; hän lankesi istuilleen ja jäi äänettömäksi. Hirweä jyräys säikäytti hänen, hän kawahti ylös ja katsoi linnaan päin. Hän koetti pyyhkiä silmiään ja katsahtaa wiimeisen kerran tuota komiaa linnaa, joka nyt oli jääpä autioksi. Mutta kummahan sitä nyt oli. Hänen silmänsä etsiwät turhaan. Bomarsundin linnan sijalla oli matala epätasainen raunio, pian sellainen, joita meren aallot ja jäät ajawat rannikoille. Jyräys, mikä äsken oli tärisnyt ilmassa, oli kiwiraunioiksi muuttanut linnan, jonka rakennukseen miljoneja oli kulunut ja tuhannet ihmiset oliwat kuluttaneet ikänsä. Itämeren aallot huuhteliwat nyt mataloita kiwiröykköjä siinä, missä äsken seisoi komea linna ja liikkui kirjawa ihmiselämä.
V.
Häwitettyä Bomarsundin linnan, länsiwaltain laiwasto wetäytyi Suomenlahdelle. Ainoastaan muutamia yksinäisiä laiwoja liikkui wielä Ahwenanmaan saaristossa ja Pohjanlahdella. Suomen kauppalaiwat oliwat joutuneet wihollisen käsiin tahi lymyiwät satamissa. Yksinäisiä kalaweneitä nähtiin waan uskaltawan loitommaksi saaristoon. Niitä wiholliset eiwät ottaneet sentähden, että toiwoiwat saaristolaisilta saawansa kaloja ja muita ruoka=aineita, joista tarjosiwat hywiä maksuja kulta= ja hopearahassa.
Eräs franskalainen höyryalus, joku päiwä Bomarsundin häwityksen perästä, ajoi Ahwenan saaristosta Turkua kohti. Tuuli käwi jotenkin ankarasti, mutta komea höyry kynti tasaisesti kuohuisten laineiden halki.
Oli muutoin lämmin elokuun aamu. Laiwan upserit seisoiwat kannella ja puheliwat käsillä olewan sodan asioista. Yht'äkkiä huusi eräs upseri toisille:
—"Katsokaas, pienoinen wene tuolla aaltojen wälissä!"
Jokaisen silmät kääntyiwät osoitettua ilmaa kohti. Usea suurennuslasi tarkasti wähäistä purjetta kohti, joka wälkkyi kuin tähti sinisellä selällä.
—"Se on kalawene", huusi useampi yht'aikaa.