—"Se on sellaista", wastasi puhuteltu herra, "että minä hänen tunnen, enkä tunne. Häntä puhutellessa woitte luulla hänen kaswaneen korkeimmissa seuroissa. Hän taitaa useampaa kieltä yhtä hywin kuin äidinkieltänsä, hän tuntee Suomen ja Wenäjän olot kuin wiisi sormeansa, woitte nimittää hänelle tuskin mitään asiaa, jota hän ei tuntisi. Paras sydän, yhdistettynä hywään kaswatukseen ja laweaan oppiin. Löydätte hänen kuitenkin täynnä enemmän kuin tawallista naisen heikkoutta. Hän se on, joka esikuwallaan on saanut Ahwenanmaan siwistyneet naiset yhdistymään seuraan, joka tarkoittaa sairaiden ja haawoitettujen hoitoa, ja hän se on, joka sai tuon oiwallisen komendantin lupaamaan, etteiwät naiset tulleet jo kesän alussa lähetetyiksi mantereesen. Ja kaiken tämän ohessa, kaikki taitonne seisattuu, niin pian kuin tahdotte tutkia hänen sukuansa, hänen perheellisiä olojansa. Hän on kotona yhden werran täällä Ahwenanmaalla, kuin Turussa, Helsingissä, Karjalan perillä, ja woitte tuskin nimittää minkään suuremman kaupungin ulkomaallakaan, jossa hän ei olisi kuin kotonaan. Sanokaa sitten ken hän on!"
IV.
Eräitä wiikkoja kului taas rauhallisemmasti Ahwenanmaan asukkaille. Länsiwaltojen laiwasto oli wetäytynyt etemmäksi ja esti ainoasti kaiken yhdistyksen mantereen kanssa. Sill'aikaa Bomarsundin asukkaat eliwät miten parhaiten taisiwat. Linnalaisten ja ympäristön wäli oli tullut wielä sisällisemmäksi. Ernestillä oli tilaisuus joka päiwä tutkia neiti Lowisan luontoa. Mutta kuta enemmän hän tämän naisen elämää tarkasti, sitä enemmän sen olento muuttui hänelle käsittämättömäksi. Usein hän luuli jo warmasti tässä näkewänsä Luisan. Sama teräwä äly, sama yhdistys kansan ja ylhäisten ajatuspiiristä, sama haarailewa into ja wiimeksi sama pohjoisen wakaisuus yhdistetty etelän tulisuuteen. Mutta kun hän tahtoi sywemmältä katsoa hänen säihkywiin silmiinsä, kun hän aikoi hänen synkeän silmänsä läpi kohdata hänen sisällistä olentoansa, silloin Luisan henki, jota hän siinä tawoitti, pakeni ja hän luuli näkewänsä aiwan toisen ihmisen, jota hän ei tuntenut. Senlaisina hetkinä hänestä tuntui kuin joku silloin olisi hänelle sopottanut, että sinulla on wielä Luisa, joka sinua rakastaa. Hän woi silloin hourailla Luisan wielä olewan hänelle uskollisen ja odottawan häntä Krimissä. Sellaisina hetkinä hän woi huoletonna katsella, miten Lowisan ja Aleksin keskuus päiwä päiwältä muuttui sisällisemmäksi; eikä tämä hänen ystäwänsä käytös silloin nostattanut hänessä mitään epäluuloa.
Sellaisessa mielentilassa oli Ernest, kun wihollinen laiwasto eräänä aamuna oli uudelleen tullut linnan edustalle. Tällä kertaa se oli paljon lukuisampi kuin edellisenä, ja se tuotti linnan asukkaille yleisen kauhistuksen. Kellään ei ollut toiwoa nähdä huomista. Sotawäki ei ollut kuitenkaan häwittänyt rohkeuttansa. Jokainen warustui puolustamaan linnaa wiimeiseen weripisaraansa. Pikaisesti oli kaikki warustukset tehdyt, mitä arweltiin tarpeellisiksi. Eräitä yksinäisiä jyräyksiä kuului laiwastosta, eräs pommi oli jo pudonnut linnan pihaan ja siinä räjähtänyt, haawoittaen muutamia miehiä. Ernest riensi sairashuoneesen. Silloin alkoi hirweä jyrinä pauhata linnaa kohti. Pommia ja projektilejä satoi rankkanaan linnan ylitse. Eräs nuorimies siwiliwaatteissa juoksi linnan pihan yli, Ernestin mennessä toiselle puolelle pihaa. Ernest luuli tunteneensa nuorukaisen muodon, tahtoi katsoa sen silmiin, mutta se käänsi silloin näkönsä toisanne päin ja häwisi tulen ja sawun sekaan.
—"Kummallista", sanoi Ernest itsekseen, "hänen kokonsa ja wartalonsa, —waan woisiko hänellä olla sellaista rohkeutta!"
Pommitus oli kestänyt eräitä tunteja. Koko linna oli haudattu pimeään sawupilween. Sotamiehet eiwät nähneet enää toinen toistansa. Kasarmit oliwat täytetyt sawulla, kaikki ampuminen linnasta päin oli mahdotonta. Yhtäkkiä seisattui kaikki. Uusi toiwo jo oli ruwennut syttymään wäestössä. Mutta kun sawu oli haihtunut, huomattiin wihollinen jo nousneen maalle ja aikowan piirittää linnaa maan puolelta. Linnan warustuswäki oli osittain kaatunut, osittain makasi haawoitettuna lasaretissa. Wähillä jäännöksillä puolustus oli mahdotonta. Mitään ei ollut tekemistä muuta kuin antautua wihollisen waltaan. Puolen tunnin perästä koko linnan wäki oli wihollisen wankina. Länsiwallat jakoiwat wangit keskenään. He saiwat waan sen werran aikaa, että saiwat järjestää taloutensa asiat ja sanoa hywästi ystäwillensä. Ernest kiiruhti myös etsimään Aleksia, hän arweli myös sanoa hywästi neiti Lowisalle, tuolle kummalliselle tytölle, jota hän nyt ymmärsi wähemmin kuin koskaan. Hän juoksi Aleksin huoneesen, mutta se oli jo autiona. Hän arweli tapaawansa hänet Lowisan luona S——win asunnossa. Mutta täällä hän sai kuulla, että Lowisa oli pommituksen alussa kadonnut eikä sen koommin missään nähty. Ernest kauhistui. "Owatko he molemmat kaatuneet?" huokasi hän ja arweli mennä heitä wielä etsimään. Mutta siihen hän ei saanutkaan enää lupaa. Hän pakoitettiin menemään franskalaiseen laiwaan, johon hän oli määrätty. Turhaan sielläkin hän etsi Aleksia. häntä ei ollut siellä olewain wangittujen joukossa.
Kohdattua laiwalla Bodiskon, Ernest lähestyi häntä, kysyen:
—"Owatko kaikki upserit wangitut?"
—"En tiedä muuta kuin että ne niin owat."
—"Mutta Aleksis?" kysyi Ernest.