—"En koskaan."
—"Ettekä tunne ruhtinatar Marandaa?"
—"En yhtään, en ole kuullut hänen nimeänsäkään."
—"Ettekä ole asuneet Turussa erään työmiehen talossa?"
Uusi punastus lewisi neiden poskille ja hänen silmänsä kääntyiwät alas. Mutta hän nosti ne jälleen, ja hänen huulilleen kuwausi joku iwallinen hymy, kun hän rohkeasti katsoi Ernestin silmiin.
—"Minä luulin kuitenkin teitä nähneeni Turussa", jatkoi Ernest, katsoen järkähtämättä häntä silmiin.
—"Se on suuri erehdys, herraseni; minä matkustin Turun kaupungin läpi enkä wiipynyt siellä enemmän paria tuntia."
—"Luisa, Luisa, anteeksi että sinusta epäilin", huudahti tohtori itsekseen ja toisella kielellä kuin se, jolla oli puhutellut edessään istuwaa neittä.
Neiti katseli Ernestiin, waan käänsi rutosti pois silmänsä, nousi ja teki asian puhutella toisella puolella salin istuwaa nuorta naista. Ernest peräytyi ja tahtoi hakea Aleksin, mutta tämä jo oli ehtinyt istumaan Lowisan wiereen, ja molemmat näkyiwät olewan wilkkaassa puheessa keskenään. Satunnaisilta hän kohtasi erään suomalaisen herran ja rupesi sitä puhuttelemaan. Pikimmältä waihdettua eräitä sanoja äsken päättyneestä tappelusta, Ernestin ajatukset kääntyiwät jälleen tuohon kummalliseen olentoon, jossa hän oli luullut näkewänsä rakastetun Luisansa.
—"Tunnettenko tuon neiden?" kysyi hän, osottaen toiselle puolelle salia.