Mustanojan tappelun perästä, Elokuun 16 p. 1855, Wenäjän työnä Krimissä oli waan suojella Sewastopolin linnaa. Liittolaiset lähestyiwät päiwä päiwältä linnan muureja. Pommitus kiihtyi yhä tulisemmaksi. Linnassa oli tuskin puolia rakennuksia lujina, nekin kasarmeina tahi hospitaleina. Pommit ja projektilit kaatoiwat tuhat miestä joka päiwä. Kaduilla ei näkynyt päiwällä kuin sotawäkeä ja lääkäreitä korjaamassa haawoitettuja. Naiset jo oliwat ammoin lähetetyt pois. Ei ollut enää mitään paikkaa, jossa woi hengen waaratta käwellä. Kukaan ei tiennyt minä hetkenä pommi saattoi pudota ja musertaa mitä ympärille sattui. Näin oli päästy Elokuun loppupuoleen, kun eräsnä aamuna linnan asukkaat hyppäsiwät säikähtyneinä wuoteiltaan. Liittolaisten koko leiri näytti olewan tulen ja sawun wallassa. Hirweä jyrinä pani linnan kiwiseinät wapisemaan. Pommia satoi alas linnan kaduille ja huoneiden katoille kuin ukkosen ilmalla rakeita. Linnan wiimeinen päiwä näytti tulleeksi. Puolustajat epäiliwät paetako ja hylätä koko linna waiko wieläkin odottaa. Puolustus näytti jo mahdottomalle. Mutta pakeneminen tämän ryntäyksen aikana ei ollut waaratta. Päätettiin wihdoin korjailla waan wahingoita, joita wihollisten pommit ja projektilit tekiwät muureihin, ja wiiwyttää ryntäystä. Sotawäki kaatui juukottain. Satoja haawoitettuja joka hetki, ei waan räjähtäwäin pommein ympärillä, waan wielä enemmän kaatuwain kiwihuoneiden raunioilla. Pommituksen ajalla ei woitu korjata huoneitakaan. Useassa paikoin keräytyi kokonaiset mäet kaatuneita, joiden päällitse uudet joukot riensiwät toimittamaan ampumista tahi parantamaan reikiä muurissa. Moni haawoitettu sai tuntikaudet odottaa apua.
Silloin yhtäkkiä ilmestyi sotawäen sekaan eräs nais=olento, mustissa waatteissa walkea esiliina wyöllä. Hän kantoi kädessään riippuwan astian wettä ja toisessa tukun liinawaatetta. Sen muoto, ehkä waalea, loisti tulen ja sawun seasta kuin enkelin muoto. Sen huulilla leikitsi suloinen hymy, joka ei näkynyt tietäwän mitään kuolemasta, mikä raateli hänen ympärillään. Tuliset pommit putosiwat hänen wiereensä, räjähtiwät siruiksi, mutta nainen otti waan silloin esiliinansa taipeen käteensä ja nosti sen silmillensä. Sotamiehet kiljasiwat säikähtyneinä, luullen tuon hurjan naisolennon kaatuneen ja lyödyn murskaksi. Mutta kun räjäys oli ohitse, hän seisoi paikallaan, pyyhkäsi silmiänsä ja riensi edelleen. Hän oli ehtinyt erään kiwirakennuksen kohdalle, jonka seinät jo oliwat ammutut hajalleen, mutta josta yksi nurkka wielä riippui kiwillä ja murskalla täytetyn kadun yli. Eräs upseri seisoi wallilla, kaatuwan huoneen kohdalla, ja näki tuon kummallisen nais=olennon. Säikähtyneenä hän koetti huutamalla saattaa naisen askeleita, mutta turhaan. Kun mikään ei auttanut, hän lähetti erään sotamiehen taluttamaan pois onnetonta naista, joka ei nähnyt uhkaawaa waaraa. Sotamies juoksi naisen luo, yritti ottamaan sitä kädestä, waan silloin kuului hirweä täräys, riippuwa seinä makasi rauniona, nainen ja sotamies oliwat häwinneet. Upseri kauhistui. Hän juoksi etsimään kahta hautautunutta. Ne oliwat jääneet raunion alle. Hän näki waan ruumiin palaisia raunion wälissä. Hän kurkisti niitä katsomaan, waan silloin sama nais=olento jo seisoi raunion huipulla, terweenä kuin ennenkin, tuo pian yliluontoinen hymy huulilla.
—"Herra armahda meitä!" huusiwat kaikki, jotka tämän näkiwät, tehden ristinmerkin rintaansa.
Mutta upseri ei hämmästynyt, hän juoksi tuota kummallista olentoa kohti, tawoittaakseen sitä, waan juuri kun hän jo oli sen luona, palawa pommi putosi hänen ja nais=olennon wälille. Silmänräpäys wielä, ja molemmat oliwat kadotetut. Upseri heittäysi alassuin rauniolle. Nainen wiskautui pommin päälle, kääräsi walkoisen esiliinansa sen ympäri—ja siihen se sammui. Kun upseri wihdoin nosti päätänsä, hän näki edessään sammuneen pommin, mutta nainen jo oli kadonnut. Upserin näkö waalistui kuoleman kaltaiseksi.
Pommituksen koko woima näytti wihdoin kokoontuneen erästä muurin heikointa paikkaa kohti. Suuret lohkareet mureniwat siitä maahan joka pamauksella. Suojelus=wäki oli käsketty estämään siinä kohdassa pelättyä rynnäkköä. Mutta wihollinen huomasi sen ja laski hirmuisen tulisateen lakaisemaan pnhtaaksi muurin sisäpuolen. Satoja kaatui siinä joka minutissa. Useammat oliwat waan haawoitetut. Niitä käskettiin joukko saattamaan hospitaleihin, mutta uudet joukot saiwat yhä hautansa entisten kaatuneiden päälle, tullen wuorostaan hekin uusien kaatuwain alle haudatuiksi. Wihdoin waikeni käsky, kukaan ei rohennut enää lähestyä warmaa kuolemaa. Silloin nais=olento, walkea esiliinan liewe silmillä, nähtiin wakaisilla, waan kiireillä askelilla rientäwän tuota waarallista paikkaa kohti. Hän katosi sinne pian tulen ja sawun sekaan.
IX.
Sydän=yön ajalla erääksi hetkeksi ampuminen oli wähän tauonnut. Mutta aamulla jo päiwän waletessa se alkoi uudelleen wielä kiiwaammin kuin ennen. Se raiwosi niin wielä seuraawan päiwän, se oli raiwonnut jo koko wiikkauden. Tuhansia oli kaatunut, tuhansia makasi haawoitettuna, kaikki hospitalit oliwat täynnä.
Eräässä näitä, täytettynä sairailla, makasi nuori upseri pahasti haawoitettuna wuoteellansa. Hänen wieressään seisoi Feodor, hänen palwelijansa, lääkelasi kädessä.
—"Aika on jo ottaa taas", sanoi Feodor.
—"Ei suinkaan wielä", wastasi upseri. "Mutta, Feodor, mitä sinä luulet siitä naisesta?"