Luisa katsoi ruhtinattaren silmiin, suloinen hymy huulilla, joka osoitti lapsen kiitollisuutta ja wiatonta iloa.
—"Tunnetko, Luisa, tuon nuoren miehen, jonka kanssa äsken walssasit?" kysyi ruhtinatar.
—"Minä näen häntä ensi kerran, se on herra Ernest."
—"Ernest? tuoko, joka seisoo nyt pian edessämme? Sinä erhetyt, Luisa, se ei woi olla waan herra Ernest", sopotti ruhtinatar, katsellen nuorukaista, jonka silmät yhä oliwat Luisaa kohti.
Luisa nosti silmänsä ja punastui. "Hänen nimensä on Ernest W.," wastasi hän, katsoen alas ja antaen kätensä solua ruhtinattaren käteen. "Äiti, te ette usko mikä erinomainen mies hän on, tuo Ernest; tässä ei ole yhtään hänen wertaistansa, hänen puheensa on niin wilkas ja huwittawa."
—"Olisi hauska saada hän tuttawaksi", sanoi ruhtinatar. Hän oli tuskin ehtinyt tämän sanoa, kun herra Ernest, joka wälillä oli häwinnyt joukkoon, jälleen tuli Luisaa kohti ja wei hänet uuteen tanssiin, joka juuri alkoi. Ruhtinattaren silmät seurasiwat alati tätä ihanan paria, waihdellen Luisasta Ernestiin ja Ernestistä Luisaan. Mutta miten se lie ollut, utelias ruhtinatar ei saanut koko illassa puhutella nuorukaista, joka näytti olewan enimmän huwitettu Luisan seurasta. Luisa oli liian kainu esittämään ruhtinattarelle, ja Ernest näytti liian wähän rohkealta sitä tekemään itsekseen. Hän oli kuitenkin saanut halun tulla tuntemaan tuon onnellisen wanhan naisen, jota Luisa näytti pitäwän äitinään. Sen sai kuulla hänen puheestaan eräälle upserille.
—"Ken tuo wanha nainen on, jonka wieressä ihana Luisa nyt istuu?" kysyi hän uudella uteliaisuudella. "Kun katselen hänen muotoansa, woisin luulla häntä Luisan äitiksi, niin paljon heidän näkönsä wiwahtawat toisiinsa. Mutta hän on liian wanha Luisan äitiksi ja Luisa liian nuori hänen tyttärekseen."
—"Niin se on", wastasi puhuteltu, kreiwi Kurakin. "Ruhtinatar Marandalla on yksi ainoa poika, joka on äsken tullut kenraliksi, ja saanut päällikön wiran Krimissä. Ruhtinatar itse elää talwet täällä Pietarissa. Kesäksi hän muuttaa eräiksi kuukausiksi yksinäiseen maahowiinsa Dynajoen warrella. Hänen poikansa, kenrali Maranda on moniaita wuosia sitte nainut ja lapsiton. Ruhtinatar on ottanut köyhän sukulaisen tyttären, en tiedä mistä, ehkä Kaukason takamaista, ottotyttärekseen, ja hän se on, tuo kaunis Luisa, jonka näette nyt istuwan hänen wieressään. Parin wuoden perästä, kun Luisa pääsee ulos täältä, ruhtinatar aikoo ottotyttärineen muuttaa howiinsa Dynajoelle".
—"Merkillistä", sanoi Ernest, "minulla oli hänestä ihan toinen ajatus. Olin kuwaillut Luisan kuuluwan korkeimpiin säätyihin, yhtaikaa kun huomasin hänessä niin paljon ainetta kansasta, jota hän woi olla nähnyt waan lapsena. Minua huwittaa hänen erinomainen älynsä, enemmän wielä kuin tuo säihkywä tuli hänen mustista silmistään. Siinä on etelän tulisuus ja pohjoisen waloisuus ihanimmasti yhdistetyt. Hänen wilkas puheensa hengittää niin paljon wapautta ja tietoa yhteiselämän tärkeimmistä oloista, että hämmästyin kuullessani niitä tässä kaswatuslaitoksessa, joka on maailman elämälle niin suljettu ja pian luostari=elämän tawoin järjestetty."
Orkesterin jyrisewä kutsunto keskeytti ystäwäin puheen. Wielä kerran lensi Ernest Luisan kanssa raiwoisessa walssissa. Hän ei woinut olla wähän puristamatta Luisan kättä silloin kun hän taukosi. Luisan kaswoille räwähti sywempi rusehdus, mutta sitä ei huomannut kukaan paitsi Ernestiä. Mutta Ernest tunsi myös sydämmensä sykkiwän liukkaammin. Hän oli tähän asti ollut waan raiwoinen nuorukainen, yksi niitä, joille jokainen nainen on paljas leikkikalu, jonka seurassa woi wiettää jonkun työttömän hetken, mutta jonka yhtä helposti woi unohtaa. Ensi kerran hän tunsi naisen kuwan painuneen sydämmeensä. Mikään naisen silmä ei ollut niin liikuttanut hänen olentoansa kuin katsahdus Luisan ruskean synkeään silmään. Siihen asti, kun hän oli pitänyt Luisaa rikkaan ruhtinattaren tyttärenä, hän ei tohtinut mitään ajatella, ei antaa minkään uuden tunteen walloittaa sydäntänsä. Mutta kuultua salaisuuden, mikä oli hänen ja kaswatusäitinsä wälillä, Ernest jättäysi wihdoin tämän uuden suloisen tunteen waltaan. Luisa woi olla jonkun ruhtinaan tytär, mutta kuitenkin hän oli nyt loittona wanhemmistaan ottotyttärenä, ehkä kaukaisemman sukulaisen luona. Se ei siis woi estää muitakaan keskuuksia, jotka wielä enemmän woiwat poiketa hänen korkean sukunsa oloista. Ernest oli köyhäin wanhempain poika Wirosta, mutta hänellä oli teräwä äly, hän oli kohta päättäwä korkeamman opin haaran yliopistossa, hänelle oli awoinna Wenäjän awara waltakunta, pienen ruhtinaan arwo ei ollut hänelle enää mikään niin suuri korkeus, rikkaus ei ollut mitään, jota hänen olisi mahdoton milloin hywänsä saawuttaa. tämä tunto oli kerran hänen wallannut, ja kun raiwoinen tanssi hetkeksi oli päättynyt, Ernest kuiskasi Luisan korwaan ja pyysi hänen silmänräpäyksen ajaksi kerallaan erääsen siwuhuoneesen, mikä oli tanssisalin yhteydessä. Hämmästynyt neiti wapisi, hänen silmänsä lensiwät ympäri salin. Ruhtinatar oli paraillaan kiihkeässä puheessa laitoksen johtajan Anna Iwanownan kanssa. Pian tietämättänsä Luisa oli seurannut Ernestiä ja molemmat istuiwat kohta wierekkäin erään ikkunan sywennyksessä asunnon werandalle päin. He eiwät kumpikaan huomanneet naisolentoa, halwassa puwussa, joka seisoi werandalla awonaisen ikkunan pielessä, mihin joukko palweluswäkeä oli kokoontunut katsomaan tanssia.