—"Maranda."
Kenrali kawahti istualleen, ennenkun tohtori ehti häntä siitä estää.
—"Hywä kenrali, teidän haawanne—se on waarallista——" sanoi tohtori, kiiruhtaen tukemaan häntä käsiwarrellaan, sillaikaa kuin Luisa langeten polwillensa wuoteen wiereen, kiersi kätensä sairaan selän taa tueksi.
Kenrali huokui raskaasti, katsoen hymysuin Luisan silmiin. Hän oli laskenut kätensä Luisan olkapäälle, jossa tytön kiharat sen peittiwät.
—"Tohtori", lausui hän wihdoin hiljaan. "Te sanotte, että se on waarallista. Te erehdytte. Minulle ei ole nyt mikään waarallista. Tämä tyttö on tuonut minulle uuden elämän. Olkoon keuhkoni ammuttu läpi, olkoon luoti tehnyt rintaani loukon. Sen on jälleen täyttänyt tämä suloinen olento. Tohtori, minä hengin jo kewiämmin kuin koskaan ennen. Ennen kuin luoti oli rintani läwistänyt, siinä jo oli suuri aukko, jota mitkään juotteet eiwät woineet parantaa. Minä olen kaksikymmentä wuotta elänyt sodan melskeissä, kaukana sukulaisista, yksinäni salaten raiwoisessa maailmassa, rinnassani aukkoa, suurempaa kuin minkään raudan läwistämää, minä olen kaiwannut ainoata rakasta lastani, jota oma silmäni ei saanut nähdä, waikka oma äitini sitä hoiti ja kaswatti. Nyt olen sen löytänyt—tyttäreni, ainoa lapseni, anna minun puristaa sinua rintaani wastaan."
Näin sanoen hän weti Luisan luoksensa ja painoi suutelon sen huulille. Luisa syleili häntä, puristui häneen kiinni ja kuiskasi: isä, rakas isä!
Ernest lankesi silloin polwilleen wuoteen wiereen, kiersi kätensä Luisan ympäri ja sanoi: "Kenrali, te olette löytäneet yhtaikaa kaksi lasta—teillä on nyt myös poika—Luisa on minun, hän on jo kauan ollut minun, on minun ensimäinen ja ainoa rakkauteni, jonka olen tässä jälleen löytänyt—antakaa meille siunauksenne."
Kenrali puristi molempia yhtaikaa rintaansa. "Tulkaa onnellisiksi", lausui hän sopottaen. Hänen huulensa wetäytyiwät hymyyn. Hän huokasi sitte sywään, hänen kätensä herwahtiwat alas, ja kun Ernest ja Luisa nostiwat päänsä, oli kenrali herennyt elämästä. Juhlallinen hiljaisuus wallitsi huoneessa, ja kanonain jyrinä oli hiljennyt ulkona.
Samalla hetkellä tunkeutuiwat wiholliset linnaan, ja ylpeä Sewastopoli oli walloitettu.—Eräitä kuukausia sen perästä sota Wenäjän ja Länsiwaltain wälillä oli loppunut. Uusi rauhallinen aika oli tullut Wenäjälle ja sen kanssa uusi wapaampi henki oli puhaltanut Wenäjän suuren waltakunnan yli. Ensimäisessä ilossa siitä pitiwät Ernest ja Luisa häänsä Pietarissa.—Miten onnellisiksi he tuliwat—siitä ei tämä kertomus wirka mitään. Sen werran waan on tunnettu, ettei tohtori Ernest koskaan sen koommin saanut kuulla mihin Sewastopolissa kaatuneen Aleksin turkulainen ja bomarsundilainen ystäwä, se ihana Lowisa, oli joutunut.