I.

Kaksi ystäwystä.

Joka tahtoo ihmisiä tutkia jossakin paikkakunnassa ja jonakin aikana, erehtyy suuresti, jos tarkkaa waan elämän waloisia kohtia, jättäen katselematta sen pimentoja ja warjoisia puolia. Ei waan pappilassa ja eräiden wirkamiesten taloissa ole tilaisuus tutkia maaseutujemme elämää. Halwat talonpoikaiset talot, hajoitetut sinne tänne awaran maakunnan keskeen, antawat usein parhaimman walon maapitäjäin elämästä. Kaupungin elämän keskus ei ole aina siellä, missä rakennustaito ja rikkaus owat korottaneet ylpeitä rakennuksia kahdenpuolen katuja; se on usein matalain asuntojen keskellä, missä ulkonäöltä ei luulisi olewan muuta kuin kurjuutta ja kataluutta. Jokaisella kaupungilla on joku paikka, se saattaa olla näkemältä huono ja arwoton, joka on kuuluisampi muita, ei niin paljon suurista tapauksista, joita kertoo historia tulewille sukupolwille, kuin enemmän monista salatuista syistä, jotka siellä kehittyiwät waikuttamaan tärkeihin tapauksiin. Sellainen paikka oli Wiipurissa Punainen Lähde. Kuinka monta ihmistä on saattanut käydä Wiipurissa, huomaamatta Torkkelin rakennuksen satoja wuosia wanhaa jäännöstä, tuota uljasta Wiipurin linnaa, johon yhdistyy Karjalan, koko Itä-Suomen historia, waan Punaisen Lähteen hän ainakin on tullut tietämään. Sen nimi on pian yhtä kuuluisa kuin Wiipurin rinkelit, joiden wuosisatojen wanhaa mainetta kaikki uuden ajan leipomistaide ei ole woinut tummentaa. Punainen Lähde ei ole muuta kuin tawallinen kaiwo, jonka nykyisin peittää keltaiseksi woideltu kansirakennus. Mutta se ei ole aina ollut sellainen. Sen ensimäinen kansirakennus oli punainen, ja siitä se sai nykyisen nimensä. Sellainen se oli silloinkin kuin sen ympärillä liikkui elämä ja tapaukset, joista tässä on aikomus kertoa.

Punaisen Lähteen ympärille oli lewennyt awonainen paikka, jonka kahdelle siwulle jo oli ilmestynyt uudemman ajan rakennuksia. Pari kolme wanhaa hökkeliä muistutti wielä paikan wanhoista ajoista. Näiden hökkelien seassa oli pari sawella ja kalkilla silattua rakennusta, joista toinen oli Juutalaisten synagogana, ja jonka asukkaat kauan aikaa oliwat Wiipurin kaupungin salaisuuksia. Wastapäätä oli wanha mustettunut rakennus, missä asui joku tai useampi kaupungin pienempiä mestareita. Tämän rakennuksen wastassa seisoi wielä eräitä wuosia sitte kaksikertainen, wähän jo kallistunut rakennus, yhdistetty useamman pienemmän, yhtä rawistuneen asunnon kanssa, erinäisenä neljännyksenä. Koko kaupungissa oli tuskin huonomman näköistä neljännystä kuin tämä Punaisen Lähteen wieressä. Harwat taisiwat olla ne kaupunkilaiset, jotka ajaessaan tahi käwellessään tämän kaupungin osan siwuitse woiwat muuten kuin ylenkatseella tahi surkutuksella siihen silmiään luoda.

Eräänä iltana, se oli syksyllä wuonna 1817, kaksi miestä tuli yhteen emäntä Kuikan asunnossa, jonka ainoa neliruutuinen ikkuna oli pian wastapäätä Punaista Lähdettä. Toinen näistä oli nähtäwästi joku käsiammattilainen, waan toinen, wälkkywissä napeissa ja pää pönkitetty nutun sinisellä pystykauluksella taaksepäin wähän keikalleen, näytti hywin sotilaan näköiseltä. He oliwat juuri saaneet punssilasit eteensä, kun käsiammattilainen sanoi:

—"Woisin lyödä wedon, Iiwana, että sinulla on tänään hywin tärkeitä waltakunnan asioita pääsi täynnä. Sinä et ole muutoin näyttäyt noin wakaiselta, paitsi milloin joku ruhtinas on ollut tulossa kaupunkiimme."

—"Sinä erhetyt, Loiri! Minä olen wakainen jokaisessa wirkani toimessa", wastasi Iiwana, kallistaen punssilain suuhunsa.

—"Turhaa se kuitenkin on, ajattelen minä, olla aina noin wakainen. Ihmiset sanowat sinua liian jyrkäksi, Iiwana, eikä tässä kaupungissa pelätä ketään niin kuin sinua."

—"Tekewätkö he niin?"

—"Warmaa se on, Iiwana! Ja suoraan sanoen, kun minäkin näen sinun noin tönkkänä tulewan kadulla wastaani, sydämeni lentää kylmäksi—sillä se on juuri kuin tulisit panemaan minua kahleihin."