—"Minäkö?" wastasi Simpsa kumartuen. "Minä en ole ansainnut wielä mitään."
—"Te olette ansainneet paljon, enemmän kuin kullalla woi ostaa, silloin kuin olette ansainneet sellaisen towerin. Uskokaa, suurin ansio maailmassa auttaa wähän. Parailla lahjoilla saatte olla ikänne patalakkina, jos ei teillä ole apua naisista. Woitte kantaa ikänne kiwäriä, woitte hakata kuolijaksi puolen maailmaa, pääsemättä paikaltanne, waan yksi ainoa ihana olento, paljon wähemminkin kuin teidän, woi teidät sysätä suorastaan korpralista kenraliksi."
Paroni wiskasi salaisen silmäyksen Olgaan päin, mutta tämä ei sitä enää nähnyt, sillä hän pakeni juuri silloin toiseen huoneesen. Paronin puhe silloin seisattui, ja annettua eräitä neuwoja Iiwanalle ja erittäin Simpsalle, hän kätteli molempia ja meni.
Perheen jäätyä jälleen yksinään Simpsan kanssa, Iiwana lausui:
—"En tiedä mikä onni on tullut talooni, siitä ajasta kuin tulin paronin palwelukseen. Kaikki menee paremmin kuin woin aawistaa. Pari wuotta sitten olin wanha palwelija, sen perästä olen yhä nousnut, enkä tiedä enää millaisena miehenä saatan kuolla. Nimismiehen wirka on minulla jo kuin kädessä, ja se ei seisatu warmaan wielä siihen, jos paroni pysyy täällä. Mitä sanotte sellaisesta miehestä?"
—"Minä pelkään häntä kuin kuolemaa, uskokaa, isä, minä wapisen joka kerta kuin hänet näen", sanoi Olga huoaten.
—"Sinä olet hywin lapsellinen, Olga. Sellaista miestä ei ole toista
Suomessa."
—"Woitte sanoa minua yhtä lapselliseksi kuin Olgaa", sanoi Simpsa;
"Minäkin pelkään häntä—"
—"Sinäkin" sanoi Iiwana. "Luulen teidän molempain näkewän kummituksia keskellä päiwää. Hän ei ole koskaan ollut minulle suosiollisempi kuin nyt."
—"Sen pahemmin häntä pelkään", sanoi Olga.