—"Siihenkö ei suostuisi? Turha kaikki, Grönros! Hän suostuu kyllä, mutta miksi olet sellainen patalakki, Grönros parka? Miksi annat heille aikaa arweluihin? Tekisit jyrkän päätöksen!"
—"Ja jos sen jo olisin tehnyt!"
—"Kuin?"
—"Olga on jo minun, tahi pian kuin minun. Häät tapahtuwat kohta, tulewassa kuussa. Kaikki menee hiljaisuudessa, ja jos annatte luwan, paroni, minä tuon hänet ensi wiikolla katsomaan huoneita—mutta se on wielä salaisuus."
—"Wieläkö salaisuus?"
—"Niin, paroni, se on kummallinen asia tuo rakkaus. En woi sentähden lukea wiaksi, ett'ei hän wielä ole ehtinyt tarkoin unhottaa—minulla ei ollut rohkeutta siitä puhella hänelle—kaikki on tehty ja päätetty isän ja äitin kanssa—wasta seisoessani alttarin edessä arwelen ensi kerran katsoa häntä silmiin."
—"Ja sen luulet niin onnistuwan?"
—"Minä sen uskon, paroni! Hän on Simpsasta erotettua tullut kuin lapseksi. Hän ei puhele kellekään, hän antaa wanhempansa johdattaa itseään kaikkeen. Hän kuuntelee äänettä ja nähtäwästi liikutuksetta jokaista puhetta. Ylpeys, jota niin pelkäsin, on hänestä kokonaan häwinnyt. Hän on nöyrä jokaista kohtaan. Hänen silmissään ei näy enää sitä surua ja tuskittelemista, jotka niissä näkyiwät ensin. Ne owat niin hempeät ja sulawat, että minun on mahdoton niihin katsoa. Sentähden olen sen säästänyt wihkiäisiksi. Mutta, paroni, minulla oli muutakin—wähäinen rukous"——
Grönros ei ehtinyt jatkaa puhettansa, kun owi awautui, ja tuntematon mies sota=asussa tuli saliin ja astui paronin eteen. Hän weti poweltansa kirjeen, warustetun höyhenellä ja ojensi sen paronille.
Paroni musersi pikaisesti sinetin, katsahti kirjeesen ja punastui nähtäwästi.