—"Hän se ei woi olla," sanoi hän itsekseen kuuluwalla äänellä; "hänen on mahdoton tulla isäni taloon tai edes sen näkywiin. Hän on kuolemaan tuomittu, ja joka paikassa häntä wainotaan. Hän ei woi tulla. Se on ehkä joku, joka noutaa isääni sairaan luo."
Anna oli tuskin ehtinyt tulla tähän päätökseen, kun owi awautui—ja talon piika astui kammariin. Anna wawahti, waan koetti näyttäytyä lewolliselta. Piian silmissä näkyi jotakin, josta Anna woi arwata jotakin erinomaista tapahtuneen.
—"Elli," sanoi hän, "ken ajoi äsken pihaan?"
—"Sitähän minä juuri tulin kysymään. Hän oli waatteistaan nähden kuin talonpoika, mutta hirmuisen ruma, että kun awasi kyökin owen, olin säikähtää hengettömäksi. Minä luulin hänet roswoksi, ja minua wapisutti, kun waan katsoin häntä silmiin. Minä tahdoin mennä sanomaan kirkkoherralle, mutta nähtyään minun aikomukseni, se hylky tempasi minut kiinni rautakourillaan ja weti pääni suunsa eteen. Minä olin niin pelästynyt, että tahdoin huutaa, mutta hän painoi kämmenensä minun suuni eteen, ja minä luulin hänen sopottaneen korwaani——tohdinko minä sen teille kertoa?"
—"Hywä Elli, sano pikaisesti, mitä hän sinulle sopotti!"
—"Hän sanoi tahtowansa puhutella teitä, eikä ketään muita kuin teitä, neitsyt."
—"Minuako, Elli? Sinä olet erehtynyt, sinä olet kuullut wäärin."
—"Mutta minä en erehtynyt, neitsyt. Hän tiesi teidän nimenne, hän sanoi sen minulle selwästi, ja että hän tahtoi teitä nähdä."
—"Ja sinä sanoit häntä rumaksi."
—"Hän on tuskin ihmisen näköinen, musta, hirmuisen musta, hänen silmänsä ja kulmakarwansa, jotka nenän wälitse juoksewat kaarena yhteen ja pimittäwät hänen näkönsä. niin synkiäksi, että minä wapisen wielä nytkin."