Yrjö oli wiime kesänä Salojärweltä paettuansa, ollut alituisessa liikkeessä. Hän oli matkannut paikasta paikkaan ja joka paikassa koettanut ohjata talonpoikien liikuntoja siinä lewottomuudessa, joka Pohjanmaalta oli lewinnyt ympäri Sawonmaan. Hän oli monessa paikassa ollut hengen waarassa alinomaa wäijywien wihollisten keskellä, mutta onni oli häntä tähän asti seurannut joka paikassa. Tällä wälillä hänen rakkautensa Annaan oli yhä kiihtynyt, hän ei woinut ajatella mitään, tehdä eikä toimittaa mitään, muistamatta Annaa, jonka warowaisuus kerran oli pelastanut hänen henkensä. Anna oli silloin tällöin saanut tilaisuuden wastata hänen kirjeihinsä ja he molemmat oliwat, waikka erillään toisistaan, wähitellen tulleet toisillensa wälttämättömiksi. Anna tiesi Yrjön jokaisen ajatuksen, jokaisen aikeen, ja hänkin tunsi elämänsä olewan sidotun Yrjöön.

Se, mitä Yrjö nyt aikoi tehdä, oli waarallisin kaikista, mitä hän wielä oli tehnyt. Antakaamme hänen itsensä puhua, niinkuin hän siitä kirjoitti Annalle:

"Kansan tila", kirjoitti hän, "on nyt täällä Sawonmaassa muuttunut hirweäksi. Se on sellainen, ettei kukaan enää tiedä, mikä on oikea ja mikä wäärä. Ainoa oikeus, mikä wielä löytyy, on ehkä se, joka elää kansan terweessä sydämmessä. Mitä luulet, Anna? Kun ulkonaiset tapaukset sotkewat oikeuden ja wääryyden kansan keskessä sekaisin, onko silloin parempi jättäytyä tämän sekasotkun waltaan ja menettää kaikki wapautensa ja kunniansa ja waipua tapausten orjaksi? Minä uskon ett'et sinä woi ajatella sitä enemmän kuin minäkään. Meidän wapahtajamme meni ristin puuhun sentähden, että hänellä oli jumalallinen woima kärsiä ja kuolla sen asian puolesta, minkä hän tunsi oikeaksi. Me emme olisi nyt kristityitä, me olisimme raatelewien himojemme orjia, pakanoita, jos hän ei olisi pyhän oppinsa tähden mennyt kuolemaan. Katso, Anna, mikä ihana oppi se on! Luuletko, ett'emme wielä woisi tulla orjiksi sille maalliselle wiholliselle, joka meidän kansaamme nyt joka haaralta uhkaa, jos emme woisi pelkäämättä mennä kuolemaan sen asian tähden, jota me pidämme oikeana? Sinä et woi niin luulla. Sinä ajattelet samalla tawoin kuin minä. Sinun ajatuksesi owat minun ajatukseni, ensimäinen wilaus sinun silmääsi näytti minulle koko sinun sielusi.

"Nokian tappelun perästä ja sen kuultuaan Flemingin sotawäki on tullut ihan raiwoiseksi. Sotaherrat owat jättäneet raa'an joukkonsa nojaan kansan pyhimmät oikeudet. Omaisuus on kadottanut arwonsa, laki on unhotettu ja sorrettu, ihmishenki ja yksityisen omaisuus owat tulleet sotajoukon leikkikaluksi; pereellinen elämä on sen pilkkana ja ylenkatseena; rehellisyys ja kunnia owat tulleet nauruksi: miekka, tuli ja wesi ja häwyttömyys turmelewat ja raatelewat kaikki. Sinä et woisi rakastaa minua, Anna, jos minä woisin nähdä tämän kaiken ja olla jouten. Minä en enää olisi se Yrjö, jolle olet uskonut sydämmesi. En suinkaan, minä en rohkenisi sinulle lähettää tätä kirjettä, jos minun olisi mahdollista huoletonna katsella maanmiesteni onnetonta tilaa. Mutta elä sentään usko, että minä toiwon onnistuwani siinä, mitä aikomukseni on tehdä. Minua saattaa odottaa warma kuolema, mutta minua lohduttaa tieto, että jokainen henki, jokainen oikean asian puolesta wuodatettu weripisara ennen tai myöhemmin auttaa kansan oikeutta, ja kuolema on suloinen minulle, kun tiedän, että sinä rakastat minua ja wuodatat kyyneleen minun haudalleni.

"Se, mitä nyt aion tehdä, on lyhyesti kerrottu. Sinä tunnet, että Sawon sotawäen päälliköt owat Suursawon pappilassa. Kukaan yksinäinen wähempi joukko ei tohdi lähestyä heitä walituksilla, sillä he pelkääwät jokaisessa tapaawansa nuijalaisia, ottawat kiinni jokaisen ja kuolettawat sen hirweimmällä tawalla. Nyt owat Sawon miehet kokoontuneet, ja huomenna heillä on aikomus tuhatmiehisenä joukkona lähteä täältä matkaan. Minä olen, niinkuin woit odottaa, pukeutunut talonpojan waatteisin ja seuraan heitä salaisena pääjohtajana, mutta julkisena on eräs toinen, hywin tunnettu talonpoika. Näin suuri joukko kuin olemme, pian ilman aseitta, ilman nähtäwää sotaisuuden merkkiä, meillä on toiwo rauhassa päästä sotapäällikköjen puheille. Kokouspaikaksi on määrätty Suursawon pappila. Minä olen siitä jo edeltäpäin kirjoittanut kirkkoherralle, ja hän on luwannut koettaa parastansa, että puheleminen sotaherrojen kanssa woisi tapahtua rauhallisesti. Minä olen suostunut siinä olemaan tulkkina.

"Mutta kaiken tämän ohessa, me tunnemme jokainen hywin, että meidän päämme owat suuressa waarassa. Minä en tiedä, mikä wastustamaton halu minussa on syntynyt tawata sinua, Anna, sitä ennen. Wai lieneekö se sentähden, että meidän aikomuksemme on mennä Turkuun asti, jos emme saa mitään sowintoa toimeen Suursawossa, ja se uusi waara joka meitä woi kohdata siellä, on ehkä joku salainen syy minun haluuni tawata sinua. Salojärweltä on waan muutamia peninkulmia Suursawon eli Mikkelin pappilaan. Minä toiwon yöt päiwät nähdä sinua sillä tiellä ja saada puristaa sinut rintaani. Mutta se kaikki on Jumalan kädessä."

IV.

Luettuaan Yrjön kirjeen Anna luuli lewollisesti woiwansa odottaa päiwää, jona Yrjö oli tulewa. Mutta, kuta enemmän määräpäiwä läheni, sitä suuremman ahdistuksen hän tunsi rinnassaan. Hänen oli wihdoin mahdoton eroittaa ajatuksistaan niitä kuwia, mitkä joka päiwä eläwämmästi liikuttiwat hänen olentoansa. Turhaan hän koetteli mieleensä teroittaa sitä tuntoa, ettei mitään siitä, jota hän tässä miehessä rakasti, muuten olisi woinut löytyä, että Yrjön päätös oli wälttämätön, ettei hän muuten olisi woinut oppia häntä rakastamaan ja että kaikki siis oli Jumalan sallima kohtaus. Kaikki se ei rauhoittanut häntä enää, sekoittawana kummituksena hän waan näki edessään wälttämättömän kuoleman, joka odotti Yrjöä, joka oli waan muutaman päiwänmatkan päässä, muutamia peninkulmia Annan rauhallisesta kodosta. Peloittawat unet eiwät antaneet hänelle rauhaa ensinkään. Kyyneleet oliwat hänen ainoana lohdutuksenaan. Ne oliwat hänen ajan wiettonsa pitkinä talwisina öinä.

Annan huoli oli sitä katkerampi, kun hän kotonaan oli pakoitettu peittämään sitä molemmilta wanhemmiltansa. Hänen isänsä olisi hänet musertanut, jos hän wähänkään olisi woinut arwata sitä keskuutta, missä hän oli Yrjön kanssa. Äiti taas olisi heti ilmoittanut hänen salaisuutensa, ei juuri ilkeydestä, waan ajattelemattomuudesta, joka ei tunnustanut maailmassa olewan mitään salaista, mitään tärkeää, waan piti kaikki yhtä jokapäiwäisenä kuin nekin asiat, joita hän toimitti joka päiwä taloudessaan.

Päiwää ennen kuin Yrjön piti olla Mikkelissä, Annan tuska oli tullut kauheaksi. Koko hänen olentonsa oli yhdessä ainoassa ajatuksessa. Hän oli sulkeutunut kammariinsa ja antanut wanhempainsa luulla, että hän oli wähäwoimainen. Hänen ainoa ikkunansa oli sinnepäin, mistä talwella pellon yli ajettiin pappilaan. Kyynäswarsin pöydällä ja pää käsiwarren nojassa, hän käänsi kyyneliset silmänsä ikkunaan päin. Ilta alkoi pimetä, ja kaikki wähäinen liike, mikä päiwällä oli näkynyt tiellä, oli jo tauonnut. Silloin äkkiä ilmestyi musta pilkku nietosten halki kulkewalla tiellä. Annan silmät oliwat sen tarkanneet, mutta hän oli wielä niin hämmentynyt ajatuksissaan, ettei hänen henkensä huomannut siinä ilmiössä mitään erinäistä. Mutta tuo musta pilkku rupesi lähenemään ja selittäytyi hewoseksi ja reeksi, joka suurella pikaisuudella tuli pappilaa kohti. Uusi tunto tunkeusi Annaan, ja silmänräpäyksessä hän hyppäsi seisalleen ja jätti kammarinsa. Waan kohta hän juoksi jälleen sisään ja istuisi yhtä lewotonna kuin ennenkin.