—"Se on kauhistus", sanoi hän. "Minä en woi ymmärtää miten se on mahdollista. Iiwar on palwellut minua lapsuudestani asti. Minä olen pitänyt häntä uskollisimpana miehenäni. Nyt yht'äkkiä tämmöinen petos! Se on hirweää! Minä luulen, että maailma menee nurin. Mutta, Kola, sinä haet nyt tuon tytön. Sinun pitää häneltä saada tieto Yrjö weijarin olinpaikasta. Mutta kawahhda, ett'et anna hänen arwata sinun olewasi minun lähettiläitäni. Aikanansa tuot tytön minulle terweenä tänne linnaan. Minä tahdon nähdä, mitä hänellä woisi tehdä.—Nyt tulee meidän paikalla lähteä matkaan."
Muuan tunti sen jälkeen läksi neljäs rakunajoukko Turusta ajamaan ulos Hämeesen päin. Fleming itse ratsasti wähän jälessä ja hänen wieressään ajoi puolalainen adjutantti Kola Ludowski.
III.
Talwi oli kowimmillaan. Oli tammikuun keskipaikat wuona 1597. Hirmuinen tuisku raiwosi ulkona. Paksu lumi peitti jo kaikki aidat, ja pienemmistä hnoneista ei näkynyt enää kuin wähäinen osa seinää katon rajassa. Tuiskuawa lumi täytti ilman.
Yksinään ja huolellisen näköisenä Anna istui silloin kammarissaan Salojärwen pappilassa. Hänellä oli polwillaan ompelus, mutta nyt hän ei ommellut. Wihko paperia oli hänen edessään pöydällä. Ne oliwat kirjeitä, tulleet jo aikoja sitten, mutta hän luki niitä toisen toisensa perästä; sitä hän jo oli tehnyt monesti ennenkin. Kun wiimeinen waipui hänen kädestänsä pöydälle, kirkas kyynel näkyi wärisewän hänen silmässänsä ja putoawan wihdoin hänen kädellensä. Ikään kuin säikähtyneenä tästä hän äkkiä nosti silmänsä ja katsahti ulos, mutta wielä surullisemman näköisenä kuin ennen hän käänsi silmänsä jälleen ompelukseensa ja otti sen taas käteensä.
Owi awautui silloin hiljaisesti ja lumesta walkeana pistäytyi siitä mies sisään.
Anna säikähti ja hypähti ylös. Hänen poskensa oliwat punastuneet. Wapisewalla kädellä hän otti mieheltä kirjeen, jonka se tarjosi, katsahti pikaisesti päällekirjoitukseen ja sinettiin ja jäi sitten katsomaan äänetönnä ja ikäänkuin pelolla tulleen silmiin. Hän näytti koettawan jo edeltä päin lukea miehen silmistä, mitä sanomia hän ehkä toi, mutta hän tunsi huulensa wapisewan eikä tohtinut kysyä mitään.
Wihdoin hän kiitti muutamalla sanalla ja wiittasi tuskin tuntuwasti, jota kuitenkin mies näytti ymmärtäwän, sillä seuraawana silmänräpäyksenä hän jo oli yksinänsä.
Sinetti oli pian murrettu, ja Anna istui ompeluspöytänsä ääreen.
Pikaisella silmäyksellä hän luki kaiwatut riwit.
Tultuaan kirjeen loppuun, hän käänsi sen jälleen ja luki sen uudelleen. Nyt wasta hän seurasi tarkkuudella jokaista riwiä ja näytti ikäänkuin painawan mieleensä jokaista lausetta, jokaista sanaa erikseen. Kauan hän luki näin ja wiimeksi hän wielä silmäili uudelleen erinäisiä paikkoja. Mutta kun kaikki oli luettu, oliwat hänen silmänsä taas kyynelissä, waan niiden wälitse toisti toiwo ja lohdutus.