—"Sinä olet pieni hullu, Elli parka, ja synti on niin peljätä wiattomia ihmisiä. Saata wieras tänne saliin. Minä tahdon nähdä hänet."
Tätä Annan puhetta seurasi wakainen katsaus. Elli jäi äänettömäksi ja odotti wielä, mutta wihdoin hän kääntyi oween ja meni.
Wähän ajan perästä Anna kuuli salin owen hiljaa awautuwan, ja hän laittausi myös jättämään kammarinsa.
Astuessaan saliin, Anna tunsi joka jäsenensä wärisewän. Ensimmäinen, mikä häntä siellä kohtasi, oli läpitunkewa silmäys, joka wälähti hänelle siellä odottawan wieraan pimeästä muodosta, jonka hämärä oli tehnyt wielä pimeämmäksi. Annan pelko häwisi kuitenkin pian, sillä seuraawana silmänräpäyksenä oli wieraan muodon yht'äkkiä walaissut hymy, joka oli lewinnyt hänen huulillensa ja kaswoillensa juuri kun hän astui pari askelta pelästynyttä neittä kohti.
—"Pyydän teiltä anteeksi, neitsyt," sanoi hän ystäwällisesti ja sulawalla äänellä, jossa ei woinut hawaita mitään teeskentelemistä, "minä pyydän teiltä anteeksi, että näin myöhään tulen häiritsemään teidän hiljaista kotoanne. Mutta te tunnette yhtä hywin kuin minä, mitkä rauhattomat ajat meillä nyt on, Jumala paratkoon. Asia, joka on pakoittanut minut tähän rohkeuteen, koskee ehkä yhden werran teitä kuin minua."
—"Minua?" sanoi Anna hämmästyen ja katsoen puhujan silmiin.
—"Minä luulen niin—elkää pahastuko, neitsyt, minä tunnen teitä jo enemmän kuin woitte arwata."
—"Minä en woi teitä ymmärtää," sanoi Anna, salaten huokauksen, joka tunki ylös hänen rinnastansa.
—"Yrjö Eeronpoika on——"
Annan kaswot punastuiwat. Mutta punastus katosi ja hän tuli äkkiä waaleaksi.