Wäristen wilusta ja pelosta Anna lähestyi pimeää wankeutta, jossa hän luuli nyt olewan suljettuna koko elämänsä onnen. Tämä oli ehkä wiimeinen kerta kun hän toiwoi saawansa nähdä sitä miestä, jonka kohtalon kanssa hänen elämänsä oli niin kummallisesti yhdistetty. Hän ei woinut sellaista ajatusta elättää, waikka se painoi kuin raskas kiwi hänen ahdistettua sydäntänsä. Nyt hän jo oli siinä pimeässä, kylmässä solassa, mikä wei Yrjön wankeuteen. Hänen polwensa wapisiwat. Hänen täytyi nojautua Pirjoa wasten, sillä hän tunsi selittämättömän pelon raukaisewan jäseniänsä. Wihdoin awautui ruostunut owi. Pirjo sysäsi silloin Annaa, ja tämä oli heti sisäpuolella pimeässä wankihuoneessa. Pari käsiä otti hänet siellä wastaan ja puristiwat häntä niin kowasti, että Anna säikähti ja huudahti milt'ei surkealla äänellä. "Yrjö, oletko se sinä, wastaa minulle", sanoi hän hätäisesti.
Wieno sopotus wastasi: "minä se olen, sinun Yrjösi." Anna parkasi surkeasti, sysäten kädet, jotka oliwat häneen koskeneet, erilleen itsestään. "Minä olen petetty", huudahti hän itkusuin. Se oli pian kuoleman hätä=huuto, jolla hän koetti herättää ihmiset tulemaan hänelle awuksi. Hän koetti peräytyä oween, waan se oli turha, raskas owi oli jo painettu kiinni, ja se ei totellut mitään hänen repimistään. Säikäys ja tuska weiwät hänen kaikki woimansa, ja hän lankesi wihdoin pian näännyksiin nurkkaan wankeuden kiwiselle lattialle. Hän itki tyrskyen kuin pieni lapsi, joka wanhemmistaan on eksynyt tuntemattomaan korpeen.
Yht'äkkiä wälähti keltawan tumma walo hänen silmiinsä, se tuli lyhdystä, joka oli sytytetty keskelle wankihuoneen lattiaa. Anna wilkasi ympärilleen, mutta kyyristyi heti wielä enemmän nurkkaan, johon oli waipunut. Hän luuli nähneensä kummituksen eikä tahtonut uskoa omia silmiänsä. Hänen wieressään seisoi Kola, tuo inhoittawa ja peljätty Puolalainen. Annalle selweni heti kohta koko tämän miehen hirmuinen kawaluus.
—"Neiti Anna", sanoi Kola, ottaen askeleen sitä paikkaa kohti, johon
Anna oli kyyristynyt.
Anna parkasi huutamaan tuskallisella äänellä.
—"Anna", jatkoi Kola, niin wienolla äänellä kuin hänelle oli mahdollista. "Te woitte peljästyä löytäessänne minut täällä. Te ette toiwoneet nähdä täällä minua, mutta uskokaa, minä en ole aikonut teille mitään pahaa. Antakaa waan minulle kätenne nostaa teitä pois tuosta sopimattomasta tilasta, ja sitte minä olen walmis selittämään teille kaikki. Sallikaa minun."
Anna parkui ja itki. Hän wetäysi yhä enemmän sykkyrään.
—"Kuulkaa minua, minä olen ihan wiaton kaikkeen. Hirmuinen erheys wanginwartijalta waan—minä sanon hirmuinen erheys—jota oli tehnyt— että neitsyt Anna—teidän ystäwänne, wangittu Yrjö Eeronpoika"——
—"Te olitte luwannut saattaa minut hänen luoksensa—te olette minut pettäneet ottakaa nyt henkeni—tässä se on", huusi Anna parkuen.
—"Mutta te ette ollenkaan tahdo minua kuulla", sanoi Kola, "minä tahdoin teille sanoa että ystäwänne, häntä ei enää ole—hän makaa kuoliana—hänen herruutensa kuulkaa se—Klaus herra itse on sen käskenyt ja sentähden häntä te ette löydä enää missään—turha on sitä enempää etsiä ja muuten, te olette nyt kokonaan minun wallassani; ajatelkaa, että tämä kellari on niin sywässä ja niin loittona kaikista muista ihmisistä ja että tämä on puolen yön aika, jolloin kaikki ihmiset nukkuwat—teitä siis ei pelasta minun wallastani enemmän ihmiset kuin Jumala, waikka teillä olisi kymmenen miehen woima ja pasunain ääni huutaa apua. Kukaan ihminen ei teitä nyt kaipaa makuuhuoneessanne, ja tästä on wielä seitsemän tuntia päiwään."