Silloin aukesi owi, ja huoneesen pujahti Pirjo lyhty kädessä.
—"Neitsyt Anna, Jumalan tähden, mikä teillä on? Joutukaa nyt, minä saatan teitä sinne, sen luo, joka teitä rakastaa ja nyt odottaa—elkää pelätkö."
Pirjon ääni oli herättänyt Annan, joka nyt häpesi omia houreitaan, mitkä oliwat häntä niin säikäyttäneet.—"Enhän ole koskaan uskonut kummituksia", sanoi hän itselleen, "se oli waan paljasta hourausta."
Pirjo ojensi hänelle kätensä, ja Anna tarttui siihen, nousten seisalleen. Hänen polwensa wapisiwat niin, ett'ei wielä tahtonut pysyä jaloillaan.
—"Hywä Pirjo, anna minun wähän istua", sanoi hän, wiskautuen penkille istuilleen.
—"Kello on heti kaksitoista, hän odottaa teitä, rohkaiskaa itsenne. Meitä ei näe kukaan, yö on pimeä ja lumi nuoska, ett'ei astuminenkaan kuulu", sopotti Pirjo.
—"Tietääkö hän minun tulewan, Pirjo; onko se hänelle sanottu?"
—"Luulen warmaan, että hän sen tietää. Mutta olkaa waruilla, ei yhtään ääntä, neitsyt, warmaanhan äänettikin ymmärrätte toisenne. Se on waan hiljainen kohtaus, sallittu kahdelle rakastawalle sydämmelle, se on waan pikainen hetki, jonka saatte olla yksinänne hänen kanssansa, mutta se on tärkeä hetki, sillä eihän ole tietty milloin sen perästä häntä kohtaatte. Kas niin, nyt olette wirkistyneet, wiskatkaa päällenne jotakin lämmintä ja sitte seuratkaa minua, aiwan minussa kiinni, parin minutin perästä minä jätän teidät hänen syliinsä."
Annan epäily ja pelko oliwat haihtuneet. Hän tunsi puheliaan tytön houkutukset itsensä rohkaisneen, tempasi keweän turkkinsa, kääräsi sen olkapäillensä ja laittausi lähtemään. Mutta wielä kerran hän seisattui, lankesi polwilleen, puristi kätensä ristiin ja rukoili. Sitte hän hyppäsi ylös ja sopotti: "No nyt, Pirjo, minä olen walmis."
Pirjo puhalsi kynttelin lyhdystänsä, ja molemmat pujahtiwat ulos, hiiwien pimeitä käytäwiä alas.