—"Minä olen walmis teitä seuraamaan, mutta sitä ennen te näette, että minä olen raudoissa—."
—"Se ei yhtään estä kuin meno kerran on niin mieluinen kuin luulen tämän teille olewan. Mutta nyt kuulen sydän=yön kellon tornissa jo lyöwän. Aika on lähteä. Seuratkaa minua, mutta parikymmentä, muistakaa se, parikymmentä askelta lähempänä."
Näin sanottuaan hän puhalsi kynttelin sammuksiin ja kääntyi oween päin.
Yrjö seurasi häntä, wawisten pelosta ja toiwosta.
Yö oli jotenkin pimeä, sillä waikka oli kuuwalon aika, niin paksut pilwet, jotka peittiwät taiwaan ylt'ympäri, estiwät pian kokonaan kuun walon, niin että linnan ahdas piha oli hywin pimeä. Pirjo meni puoleksi juosten edellä, ja tultuaan linnan sisäportista ulos, katsasti pikaisesti ympärilleen, mutta lähti sitten juoksemaan yli toisen pihan, joka wei linnan asuttuihin huoneisin.
Yrjö oli seurannut tyttöä jäljempänä, mutta, kun hän oli kadonnut porttiin, hänkin läksi astumaan kiireemmin. Portti oli longallaan, ja hän pistäysi pikaisesti sen läpi, mutta kun hänen tien=oppaani jo oli häwinnyt, hän ei tiennytkään enää mihin päin kääntäidä. Hän seisattui siihen ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt muuta kuin mustat kiwiseinät ja se portti, jonka hän luuli wiewän linnasta ulos. Hän lähestyi nyt sitä ja tunsi sen olewan wähän awattuna. Hänen rintansa kohoili keweämmin. "Mitähän", ajatteli hän, "jos Anna todellakin olisi woinut minut pelastaa. Mutta miten hän olisi sen toimen uskonut tuolle kunnottomalle Puolalaiselle? Mutta jos hänen kuitenkin olisi onnistunut pettää hänenkin kawaluutensa, ja minä woisin paeta heidän kynsistään."
Näin ajatellen Yrjö wähän lonkautti edessään olewaa porttia ja pisti päänsä sen läpi. Hän oli pian sen toisella puolella. Flemingin huoneet oliwat nyt wastapäätä häntä. Kaikki ikkunat oliwat pimeät. Missään ei kuulunut hiiskausta. Hän seisattui taas, tietämättä mitä tehdä. Mutta ajatellen, että Anna ehkä odotti häntä jossain sopessa, hän kohta kiiruhti etsimään jotain pääsypaikkaa, joka pelastaisi hänet linnan ahtaasta pihasta. Hän lähestyi erästä paikkaa, mustaa ja pimeätä, joka näytti awonaiselta owelta. Tultua sen luo, hänestä kuului kuin jotain olisi liikahtanut. Hän seisattui ja kuiskasi tuskin kuuluwalla äänellä: "Anna, Anna!" Tulen säwäys walaisi silloin pimeän paikan ja hirmuinen jyräys tärähti kiwimuurin sisällä. Yrjö tunsi kipeän wihlauksen ruumiissaan, hän koetteli rintaansa ja tunsi kylmälle kädelleen pudonneen jotakin polttawaa märkyyttä. Hän syöksi sitä paikkaa kohti mistä laukaus oli kuulunut. Silloin läwähti taas walo ja kuului uusi täräys, mutta samassa Yrjö huomasi olewansa linnan portin ulkopuolella ja wapaudessa. Hetkisen hän jäi siihen miettimään. Mutta yht'äkkiä hänelle walkeni tämän yöllisen seikan tarkoitus. "Minä olen ollut petetty", sanoi hän itselleen, "minua on tahdottu murhata. Annan nimellä olen wietelty surmattawaksi, siis jokainen silmänräpäys woi tuottaa uuden waaran, siis pois, pois täältä." Tuokio wielä—ja Yrjö oli kadonnut yön pimeyteen.
IX.
Anna oli Kolan mentyä koko päiwän hywin lewoton. Illan tultua hänen lewottomuutensa kiihtyi tuskaksi. Hän käski aiemmin kuin tawallista warustaa makuutilansa, ja niinpian kuin Ebba rouwa oli antanut hänelle luwan mennä maata, hän wiskautui waatteet päällä tilallensa. Seinäkellon yksitoikkoinen napsutus kuului salista. Se löi kymmenen. Anna luki pian joka napsauksen, odottaessaan sen lyöwän yksitoista. Mutta aika tuntui hirmuisen pitkältä. Hän oli jo lukenut kaksituhatta napsausta, mutta hänellä oli sentään wielä pitkä aika jäljellä ennenkuin saisi kuulla sen lyöwän yksitoista ja sitten wielä kolmetuhatta kuusisataa, ennenkuin määrähetki oli käsissä. Näin hänen lukiessa kellon napsutuksia hänen silmänsä painuiwat umpeen. Mutta hän oli tuskin ennättänyt nukahtaa kun kowa paukaus tärähti hänen korwiinsa ja saattoi hänet nousemaan istuilleen wuoteelle. Hän kuunteli wielä, waan kaikki oli hiljaan.—"Paljasta untahan se lieneekin ollut; luultawasti minun lewoton wereni kummittelee minulle." Uudelleen hän heittäytyi wuoteelleen, mutta samallainen paukaus nostatti hänet taas ylös sijaltaan. Anna pelästyi. Hän sytytti kynttelin ja meni etsimään sisäpiikaa, jonka tila oli toisessa huoneessa. Mitenpä hän kummastui, nähtyään sen wuoteen tyhjänä! Tämä hawainto pelästytti häntä niin, että rupesi wapisemaan. Hän tiesi olewansa yksinänsä koko sillä puolella asuntohuoneita. Hän luuli itsensä petetyksi ja pelkäsi joka silmänräpäys inhotun Kolan astuwan yksinäisiin huoneihin, joista mikään huuto ei woinut kuulua toiselle puolelle, missä Ebba rouwa makasi muun perheensä kanssa.
Tässä tuskassaan hän pian juoksussa palasi makuuhuoneesensa ja alkoi kiertää awainta, saadaksensa sen lukituksi. Mutta silloin kuului askeleet ulkopuolella owen. Anna parkasi säikäyksestä; hänen kätensä herwahti irti awaimesta, ja hän waipui woimatonna alas.