Flemingin muoto synkistyi. Tunkeusiko hänen mieleensä kuitenkin tuo noita=akan ennustus Hämeenkankaalla. Hän ratsasti sen perästä äänetönnä, tuskin katsahtaen enää ystäwänsä silmiin.

Matka Ilmajoelta Turkuun kesti monta päiwää, waan Fleming pysyi yhä äänettä, puhuen ystäwälleen tuskin muuta kuin mihin itse matka waan aihetta tarjosi. Mutta kuin Turun wanha linna wihdoin pilkistyi metsän takaa näkywiin ja torwensoittajat alkoiwat puhaltaa torwiinsa, silloin paisui Klaus herran rinta uudesta tunteesta, uusi waloisampi näköala awautui hänen henkensä silmiin, kaikki synkeät warjot haihtuiwat. Hän tunsi nyt takanansa awaran ruhtinaskunnan, jonka kapinalliset asiakkaat hänen urhoutensa, hänen järkähtämätön woimansa oli jälleen woittanut kuninkaalliselle kruunulle. Hän tunsi tämän woimansa riittäwän taisteluun, jolla kokonainen waltakunta ynnä sen kuninkaallisen perheen kapinalliset jäsenet oliwat kukistettawat ja saatawat hänen herransa ja kuninkaansa alamaisuuteen. Sellaisilla tunteilla hän läheni Turun linnaa ja ajoi ratsujoukkonsa edessä sen portille, samalla aamuhetkellä, kun edellisen yön tapaukset oliwat juuri saattaneet koko linnan wäestön lewottomaan hälinään.

Ebba rouwa istui lewottomana odottaen Kerttua tuomaan sanaa tahi wähintäkin Kola Ludowskia kertomaan linnan asioista, mutta kumpaakaan ei kuulunut. Wihdoin kuuli hän askelia etuhuoneessa ja juoksi owelle ottamaan wastaan, kuten luuli Puolalaista herraa, jonka tawallisuuden mukaan oli joka aamu tultawa kertomaan linnan tilasta. Hän ei malttanut enää odottaa, waan awasi itse owen. Hän oli waan ehtinyt saada owen puoleksi awatuksi, kun Klaus herra syöksi iloisella huudahduksella hänelle wastaan, puristaen hänet rintaansa. Ebba herwahti hänen syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa wasten palawat kyynelet silmissä.

—"Oih! Klaus!" huudahti hän, "hywä että juuri nyt tulit. Olin niin onneton."

—"Mitä täällä on tapahtunut? Pihassa tawaton hälinä ja Kola ei ollut wastassani."

—"Niin, Kola, minä olen häntä odottanut koko aamun. Se on niin kummallista—ja Anna."

—"Mitä, Kola ja Anna, mitä se on? Eihän mitään onnettomuutta?"

—"Ei suinkaan, olin waan niin lewoton, kun sinä olet poissa, minua säikyttää jokainen pieninkin tapaus. Oli waan hywin wähäpätöinen kohtaus. Anna oli mennyt ulos aiemmalla kuin tawallisesti ja Kola ei tullut silloin kuin häntä odotin."

—"Sinä olet wähäinen höpsy. Aamu=käwellys wähän aikaisemmin, ja se woi sinun säikyttää enemmän kuin neljä tuhatta Pohjolaista."

—"Ja missä ne owat—woi woi Klaus kuinka olen peljännyt—minusta on kuin koko maailma kääntyisi nurin ja hautaisi meidät allensa silloin kuin olet poissa luotani. Waan tässä, tässä, kun saan puristua rintaasi wastaan—minä tunnen kuin maailman ohjat olisiwat sinun wahwoissa käsissäsi.—Löithän Pohjalaiset?"