—"Niin, huomenna se on, jolloin meidän suuri toimemme alkaa, jolloin
Ruotsin suuri waltakunta on lankeewa niskoillemme."
—"Ja se ei paina teidän herruutenne niskaa enemmän kuin pohjolaiset nuijat," sanoi Hannu Eerikin poika.
—"Elkää sanoko niin, hywä Hannu, se woisi minun kuolettaa, jos näkisin woiwani peräytyä. Mutta ken woi kohtaloansa kiertää. Minun täytyy siihen alistua."
—"Ja woittaa", sanoi Pentti Söyringin poika.
—"Wähintäin toiwon niin," sanoi Klaus herra waipuen ajatuksiinsa. "Kaarle herttuan walta täällä on kumminkin woitettu," jatkoi hän, ojentaen itsensä suoraksi ja katsahtaen ympärinsä.
Silloin awautui owi ja hiljaisilla askelilla astui esiin naisolento, mustassa hameessa ja musta höytywäinen werho silmillä, waalean tuuheat hiukset epäjärjestyksessä riippuen harteilla. Jokaisen silmät kääntyiwät hämmästyksellä tätä hiljaan lähestywää olentoa kohti.
—"Ken sinä olet ja mitä sinä tahdot?" kysyi wihdoin Klaus herra jyrkällä, mutta miltei wapisewalla äänellä.
—"Minä olen kuoleman enkeli Mikkelin kankaalta—olen nuijasodan werinen haltiatar—katsokaa kuin käteni werta tippuu."
—"Ja mitä sinä etsit täällä?" kysyi Klaus herra pian wapisten.
—"Hahaha! Mitä minä etsin?—olen etsinyt sydäntä—ja löytänyt onsia rintoja—maailmassa on waan yksi sydän—antakaa se minulle—se sydän, jonka olette minulta ryöstäneet ja kätkeneet."