—"Mitä tämä on?" huusi Fleming nyt wihastuneena. "Minusta on kuin tuntisin hänen äänensä—hän on joku hullu, joka on karannut hoitajaltaan." Näin sanoen hän nousi pöydästä, meni naisen eteen ja nosti mustaa werhoa sen silmiltä.
—"Ha! mitä kaikkea! Tohtori on laskenut irti tuon onnettoman potilaansa. Anna, hywä Anna," sanoi hän houkutellen.
—"Olenko minä Anna?—enpä olekaan—hahaha!—taittunut kukkainen Salojärwen aalloissa—se oli Anna—minä olen sen haihtunut tuoksu, jota tuulen henki ilmassa tuudittelee. Ai, warokaa—warokaa—tuoksu on myrkkyinen—pettäjän hyytynyt weri on sen myrkyttänyt.—"
Fleming wetäysi kuin pelästyneenä wähän takaisin, juuri kuin tohtori tuli owesta ja syöksi neittä kohti säikähtyneenä, otti häntä kädestä ja yritti saattaa häntä pois salista.
—"Anteeksi," sanoi hän kääntyen Flemingiin, "olin waan tuokioksi jättänyt hänen yksin, jolloin hänen houreensa saiwat wallan—matkalla hän jo oli pian tointunut."—Näin sanoen tohtori talutti hänen pois.
—"Kummallinen mielen wika", sanoi Klaus herra, istuen jälleen pöytään. "Hän on aika ajoin parempi ja puhelee pian toimessaan, waan jäätyään hetkeksi yksin, hän lankee heti entisiin houreihinsa. Minä annoin tohtorin ottaa warta wasten hänet matkalle, senkin tähden, ettei saisi nähdä ja kuulla kuinka hänen roisto sulhasensa Yrjö Eeronpoika tulee hirtetyksi—hywä että jo olen hänen jälillään—ja juuri näinä päiwinä se on tehty—wiimeinen nuijamies—jonka waan Kolan hölmöys päästi käsistäni.—Niin meillä on nyt waan yksi wihollinen, ja sen periin puutumme huomenna—toinen näytös pohjoismaiden historiassa—werinen näytös, uskokaa se. Kädet owat poikki, jotka kantoiwat weristä nuijaa; —nyt täytyy langeta pään."
XIV.
Oli huhtikuun 12 päiwä. Fleming oli seuroineen palannut Pikkalasta. Suuria aikeita oli siellä pantu alkuun. Jonkunmoinen laiwasto oli saatawa wesille ensi awowedeksi. Puolenpäiwän aikana seisattui matkue taloon erään pitkän lahden kainalossa. Lounas pöytä oli pikaisesti saatu warustetuksi. Klaus herra oli mitä parhaimmalla tuulella. Anna oli myös matkalla selwinnyt houreistaan. Hän puheli eräissä asioissa aiwan toimessa. Tohtori johdatteli hänen huomioansa luonnon esineihin, joiden ohitse ajettiin, ja se oli haihduttanut houreet, jotka muuten häntä waiwasiwat. Lounaspöydässä hän jo kuunteli yleistä puhelemista ja otti wälin osaakin siihen. Kun wihdoin oluttuoppi oli pantu kulkemaan kädestä käteen, ja kun tohtori oli wuorostaan siitä juonut, hän ojensi sen wieressään istuwalle Annalle sanoen: "minua ilahuttaa nähdä pikku neitsyeni noin kilttinä ja sentähden annan teille nyt luwan maistaa tuota kuohuwaa olutta."
Anna kääntyi tohtoriin päin, huulet wetäytyen tuntuwaan hymyyn. "Niin", sanoi hän hiljaan.
—"Niin, todellakin, tiede käyttää tällaisia juomia wirwoitus= ja wahwistus=aineina heikoimmille potilaille", sanoi tohtori, puhuen pöytäseuralle.