Waikka Yrjö ei puolestaan uskonut miehen kertomusta, hänen esityksensä kuitenkin seisattui. Ajatukset hänen nuoressa päässänsä oliwat saaneet toisen suunnan. Ne lensiwät Salojärwelle, jossa hän warmaan luuli Annan häntä odottawan. Hänen haaweksiwaan päähänsä kuwausi jo ne uudet olot, joille Flemingin kuolema ja siitä seuraawa ylimyswallan kumoaminen oli walmistawa awonaisen sijan. Käkisalmi lääninensä, Newajoelta Jäämereen saakka on meidän, siis toinen mokoma entisen awaruuden lisäksi ja, tämä maa on laweampi kuin Ruotsin waltakunta, pian yhtä suuri kuin Sigismund kuninkaan waltakunta, Kaarle herttua on suljettu pois Ruotsin perintöoikeudesta, hänelle on tässä tarjona kuningaskunta,—waan aaweksiiko hän sitä?—Hän on uhannut hyljätä wallanhoitajan witan— olisiko tuo uusi aate jo sen waikuttanut? Wain odottaako hän wiittausta siihen täältä? Onko täällä ketään niin uskaliasta, joka ryhtyy sitä tekemään? Tai woisiko siinä olla waaraa nyt, kun äsköinen Nuijasota on mielet ja olot sekoittanut? Wai eikö tämä sota liene jo ollut juuri se werinen kaste, jolla tämä maa ja sen kansa on uuteen asemaansa pyhitetty? Wai tarwitaanko wielä uutta kokemusta, uusia werisaunoja ennenkuin aika on täytetty? Lähin tulewaisuus sen on näyttäwä. En rohkenisi kuitenkaan nostaa werhoa, joka sen wielä peittää, waan mitä ja milloin wiwahti päähäni tämä salainen aate—niin sinä se olit, sydämmeni rakkaus, Anna, sinun ihanain silmäisi säihky walaisi eteeni uuden tien sillä hetkellä, jolloin wiskasit hennon olentosi minun ja murhaawaan pistoon ojennetun teräwän raudan wäliin—silloin, Anna, wiwahti sieluni läpi tämä salainen aate, jolle elämäni pyhitän. Wankeuden pimeys on sen wahwistanut, ja pakolaisuudessa on se kehkeytynyt minun elämäni ohjeeksi. Sinulle, armaani, kuuluu tämä aate, kallis hedelmä, joka on kaswanut maanmiestemme werestä ja kasteltu sinun wiattomilla kyyneleilläsi; sinulle, ystäwäni, tuon minä tämän nyt täydellisesti walmistuneen hedelmän, se olkoon ensimmäinen morsiolahja, joka on iäti sielumme yhdistäwä toinen toiseensa.

XVII.

Ebba rouwan murhe Klaus herran kuolemasta oli sywä ja hänen arwoisensa. Hän oli täydelleen arwannut miehensä suuruuden ja osannut kunnioittaa hänen töitänsä, silloinkin kuin hänen naisellinen sydämmensä olisi tahtonut niissä nähdä enemmän sääliwäisyyttä ja lempeyttä wihamiehiäkin kohtaan. Monessa asiassa, missä rangaistus eli kosto hänessä näytti woiwan waaratta saada liewemmän muodon, hän koetti waimollisen hempeyden aseilla masentaa miehensä liikaa rajuutta. Wielä hänen kuoltuakin hän tahtoi pyhittää suuren miehensä muistoa eikä tehdä mitään, jota hän ei olisi saattanut tehdä hänen elinaikanaan. Kun saattajat Pentti Söyringinpoika ja Hannu Eerikinpoika toiwat wainajan ruumista Turkuun, hän kyllä hämmästyi ja surkutteli tuota perheen wanhaa tuttawaa Nikoteemus Houreniusta, nähtyään hänen olewan wangittuna; mutta hänelle ei tullut hetkeksikään mieleen wapauttaa häntä ennen kuin epäluulo, jonka alaiseksi hän oli joutunut, oli kokonaan poistettu. Kun hänen ensimmäinen raskas murheensa oli wähän liewennyt, hän kutsutti tohtori paran eteensä ja antoi hänen puhella ja selittää puoltansa. Nikoteemus ei toiwonut mitään parempaa. Hän tahtoi sekä oli ainoa, joka tiesi selittää Klaus herran kuoleman, mutta hän teki kohta sen wälttämättömän ehdon, että hänen selityksensä jäisi ikuiseksi salaisuudeksi, waikka sen kautta hänen oma kaulansa tulisi leikatuksi. "Se on totta", sanoi hän, "minä se kyllä ripustin Anna neitsyen kaulalle merkurium helmen, mutta en minä ollenkaan ollut syynä, että se oli pudonnut oluthaarikkaan, josta hänen herruutensa sen joi. Se oli, jos niin tahdotte, Jumalan sallimus. Ja kun se oli kerran niin, minun kaikki tieteeni woima ei siinä woinut enää auttaa, sillä merkurium on woimallisin aine, kaiken näkywäisen aineen, koko maailman ydintä, joka weressä hajosi näkymättömäksi uduksi, niin hienoksi, että yksi ainoa weren rahtuinen sisältää sitä kymmenen miljonaa näkymätöntä rahtuista, joita me nimitämme elementa priman nimellä. Sentähden me säilytämme tämän niin waarallisen ja woimakkaan aineen hywin kätkettynä helmenä kowassa kuoressa, joka on tehty aineesta, mikä ilman waaratta saattaa koskea meidän ihoomme, mutta joka nesteessä sulaa ja hajoo jälleen maailman awaruuteen.—Niin, armollinen rouwa, sellainen on minun rikokseni—ei suurempi eikä pienempi; hirttäkää minut tuonne linnan portin kamanaan, jos sen olen ansainnut."

—"Ja mitä sanotte nyt tuon neitsyt Annan terweydestä?"

—"Hänessä on kaikki hywin. Merkurium on tehnyt ihmeellisen waikutuksen. Näettekö miten liikunto wapaassa ilmassa on nostanut weren hänen poskillensa, jotka hohtawat kuin kypset mansikat aholla. Häntä waiwaa nyt ainoasti wähäinen corruptio wirginalis—"

—"Ja mitä luulette siitä?"

—"Se on ihan yksinkertainen asia; tuhannes osa luotia merkuriumia sekoitettuna tuhannes osaan terra adamicaa ja se sinisellä nauhalla sidottuna hänen hiuspalmikkonsa latwaan—"

—"Ja kauanko on tarwis sitä käyttää?"

—"Täällä ahtaassa piirissä wähintäin wuoden, waan jos hän saisi wapaasti liikkua ulkoilmassa, woisi kolme kuukautta riittää."

—"No, kuulkaa, hywä Nikoteemus. Minä uskon teidät wiattomaksi syytökseen, josta olette wangittu, mutta kuitenkin minun täytyy se jättää oikeuden tutkintoon. Waan woisitteko kunnianne kautta wannoa, että palajatte jälleen tänne, jos antaisin teille wapauden erääksi wiikoksi?"