—"Kunniani, tieteeni, taitoni kautta minä sen wannon."

—"Sen luulinkin teistä. Näettekö kuinka ajattelen. Minä en woi kauemmin pitää tuota onnetonta neitsyttä täällä. Te Nikoteemus saatte minulta hewoset ja satulat ja seuraatte Annaa Salojärwelle hänen wanhempainsa luo. Kun siellä olette ehtineet hänen parantamisensa järjestää, palajatte heti wastaamaan täällä mitä oikeus teiltä waatii. Eikö niin, hywä Nikoteemus?"

—"Sitä arwelin juuri teidän armollenne esittää, sillä omat etuni eiwät koskaan häiritse minua tieteeni palweluksesta. Näettekö, matkallani olin tutkinut tähtiä ja huomannut, että jonkun wiikkauden perästä Wenus ja Merkurius sattuwat auringon selän takana yhteen, samalla hetkellä kuin Mars aiwan heidän wastapäätänsä tuijottaa heihin werisellä katseellansa ja yht'aikaa kuin Jupiterin walo on auringon säteihin sammumaisillaan. Se hetki on Anna neitsyen elämälle niin tärkeä, että silloin, jos koskaan, on tarwis hänen olla rakkaiden wanhempainsa huostassa."

—"Ja uskotteko todella, että kaukaisten tähtien asema waikuttaa mitään ihmisten onneen täällä alhaalla maassa?"

—"Warmasti. Näettekö, Wenus on Anna neitsyen tähti, joka kohta auringon takana wiskaikse tuon päiwätähden ympärillä aina lymyilewän Merkurion syleilyyn; Mars kaukana ja Jupiterin silmät soaistut—"

—"No, no, se on kylläksi, hywä Nikoteemus. Saatamme neitosen waan kotiinsa ja jätämme tähdet oman onnensa nojaan. Iiwar herra warustaa teille hewoset, ja sitte joudutte matkaan. Anna on heti walmiina. Minä arwelen, että ehditte Salojärwelle ennen kuin tuo waarallinen Merkurius on ehtinyt Wenustanne wahingoittaa."

* * * * *

Oli Toukokuun keskipaikoilla. Lumi jo oli tarkoin sulanut, waan tiet oliwat wielä wesiset ja pehmeät. Puut oliwat jo alkaneet nypliä ja tuhannet linnut wisersiwät synkissä metsissä. Annan, ja tohtorin matka kului hitaasti, se oli jo kestänyt monta päiwää, ja tohtori tuli yhä enemmän lewottomaksi, kun, hänen lukunsa mukaan, Wenus ja Merkurius jo lähestyiwät toinen toistansa. "Miksi heidän pitää sattua yhteen juuri auringon takana, jossa wallitsee Egyptin pimeys", sitä hän aina mietti, eikä woinut saada selwille. Aurinko oli nousemaisillaan, ja Wenus tuijotti himmeästi taiwaalla ja katosi heti nousewan auringon säteihin. Käki kukkui tien reunassa ja syöksi yht'äkkiä äänettömän towerinsa luo. Peipponen wisersi oksalla iloista lauluansa ja sen toweri wastasi siihen pii, pii. "Ihmeellinen salaisuus, joka on tuossa luonnossa, niin taiwaalla kuin maassa", huokasi tohtori. "Meidän elämämme juoksu on wiitottu taiwaan tähdillä, ja sisällisimmät tunteemme seuraawat älyttömän luonnon wiittauksia. Miksi tällä hetkellä juuri tuo kummallinen ajatus wiwahti päähäni? Olen pitänyt tuota härän tähtisikeröä eläinradassa aina omanani, waikka se on häilywäisen huhtikuun merkki. Eikö tuo auringon walossa kiertelewä Merkurius ole paremmin minun elämälleni sopiwa? Niin se on, minä olen ollut pöllö, kun en ole sitä ennen huomannut. Tästä hetkestä minä hylkään tuon tuiskujen ja mietojen ilmojen härkätähden ja annan elämäni johdon Merkuriolle, joka saa liikkua wuoroin auringon tulisissa säteissä ja wuoroin sen takana ihastella Wenuksen hehkuwaa silmää."

Tultuaan tähän päätökseen, ja kun tie eräässä kohdassa sattui olemaan leweämpi, tohtori kannusti hewostansa ja ratsasti Annan wiereen. Anna ei näyttänyt sitä huomaawan, ja tohtori jäi hetkeksi ääneti. Sitte hän rykäsi ja kääntyi Annaan päin ja alkoi:

—"Näettekö, neitsyt, mikä ihana aamu, kuinka lehdet nypliwät ja täyttäwät ilman suloisella tuoksullansa?"