* * * * *
Kewät yön kuultawa werho oli wienosti peittänyt hetkeksi nukkuwan luonnon. Pappilassa oli kaikki hiljaan. Martti pappi ja Riitta nukkuiwat wähän lewottomina, ajatellen tyttärensä onnetonta mielen tilaa, mutta Anna itse makasi sillaikaa lewollisena kuin lapsi, joka äitinsä sylissä nukkuu.—Tohtori oli ainoa, joka ei tänä yönä nukkunut. Tultua makuuhuoneesensa, joka oli pappilan rakennuksen ylisillä, hän otti esiin kiwitaulun ja kynän, tuijotti yren eteensä, sanoen itsekseen: "Niin, kaikki on mennyt tähän asti oiwallisesti. Mikään ei ole tähän asti woinut häntä herättää. Eräitä hetkiä wielä—toiwon että kaikki menee ohitse yhtä hiljaisesti—minä saan hänen, tuon ihanimman kukkaisen, hän ei woi minulta luiskahtaa pois. Sitte ei muuta kuin minulle waan onnistuu hänet herättää tuosta unessa käwelijän horrostilasta—ja sen täytyy onnistua—mutta warmuudeksi koettaisin wielä kerran laskea, ett'en missään olisi hairahtunut." Niin sanoen, hän otti kiwikynän, piirsi taululle pyöröjä, kolmioita ja wiisikulmia, yhdisti ne suorilla wiiwoilla, ja asetti wihdoin eteensä laskento=kaawan, joka ulottui taulun yhdestä reunasta toiseen. Tätä kaawaa hän sitte laski wielä, kun puolen yön aika jo oli ohitse ja ensimmäiset linnut äänsiwät ulkona. Yht'äkkiä hän pudotti kynän taululle ja huudahti ihastuksella: "ha! nyt se minulla on! kolmannesti ja aina sama päätös! Minä saan hänet heräämään milloin tahdon. Waan se ei saa tapahtua ennen wihkimistä, ei, ensin wihkimys ohitse, jäähywäiset wanhemmille ja sitte matkalla kaukana täältä, jossa turwaaminen wanhempain apuun on myöhäistä; mikä iloinen juowuttawa hetki, kun tuo ihana kukkainen wiattomassa loistossaan rewähtää walweille ja hänen henkensä ja teräwän älynsä hurmaawa sulous säteilee hänen taiwaallisista sinisilmistään. Tiede ei ole koskaan saawuttanut ihanampaa woittoa kuin tuossa helmessä, joka nyt makaa kätkettynä synkeään kuoreensa, jonka minä, Nikoteemus Hourenius, minä, jota ylenkatseella on kohdelleet ylhäiset ja pilkallisella naurulla alhaiset, saan omistaa ja omakseni nimittää—minulla hallussani tuo kallein omaisuus, ihanin nainen, jonka wertaista pohjoinen maailma wielä ei ole toista synnyttänyt—mikään ihmiswoima ei woi häntä minulta enää ryöstää—nousewan päiwän walo on hänet laskewa minun awattuun syliini ja ennenkuin aurinko on jälleen waipunut utuiselle wuoteellensa, on hän, tuo ihana neitsyt kaukana täältä eroittamattomasti minun olentooni yhdistetty—minun waimonani."
Aurinko jo oli nousnut ja peittynyt rusoittawaan pilween, kun tohtori lewottomuudesta wäristen wihdoin heittäysi wuoteellensa, mutta hänen silmänsä eiwät ummistuneet, hän walwoi ja työskenteli samoissa ajatuksissa; siksi kuin pyhä aamun hiljainen hälinä oli alkanut pappilassa, ja aamukellon ensimmäinen sointi kirkolta saawutti hänen korwansa ja ajoi hänen ylös wuoteeltansa.
XIX.
Oli tyyni kewät=aamu, yöllä oli wähän satanut ja musta pilwi oli werhona auringon kaswoilla. Metsän siiwekkäät asukkaat kilpailiwat sadoilla äänillään puissa pappilan ympärillä, aamukellon juhlalliset säwelet kaikuiwat loitos kirkolta ja erinäisiä parwia, miehiä harmaissa wiitoissa ja naisia walkoisissa kesäpuwuissa riensi joka haaralta kappelin pienelle kirkolle. Joka paikassa wallitsi pyhäaamun hiljainen juhlallisuus. Martti pappi istui kirjoituspöytänsä ääressä, pari ohkaista kirjaa edessä. Hän oli hywin wakaisen näköinen, juuri kuin ainakin wirkansa toiwossa. Hän katsahti wäliin ikkunasta ulkona kirkolle rientäwää kansaa, wälin oween juuri kuin jotakin odottaen. Hänen silmänsä oliwat taas kääntyneet ikkunaan päin, kun Nikoteemus, musta tohtorin pitkä wiitta yllään, astui hiljaisin askelin huoneesen. Martti pappi kääntyi silloin kuin häpsähtäen tulijaa kohti.
—"No, ystäwäni, luuletko tänään siitä tulewan mitä?" kysyi hän miltei wapisewalla äänellä.
—"En yhtään sitä epäile", wastasi tohtori. "Eilinen matka ja yön lepo ynnä ilo päästyä rakkaiden wanhempainsa luo owat jännittäneet hänen taudista wähän herwahtaneet woimansa. Minulla on täysi syy toiwoa hänen pysywän entisissä sanoissaan."
—"Waan oletko warma, ettei joku mielen welttous, joku, niin sanoakseni, sekawuus tahi ajatuswoiman häiriö ole ikään kuin lumonnut hänen sieluansa."——
—"Oi, hywä ystäwä, ei mitään sellaista, siitä olen aiwan warma, minä näin sen eilen matkallamme, kun puhelin hänelle ja selittelin luonnon salaisuuksia. Hän kuunteli minua hartaasti ja oli huwitettu kaikesta— mutta oikein sanoen, puheen woima se on waan, ne jänteet, joilla suu ja kieli synnyttää erinäisiä ääniä, ne jänteet, sanon minä, owat taudin waikutuksesta wenyneet liian löyhiksi—corruptio wirginalis on näet yhtäläinen sielun tilaisuus kuin kanteleen, jonka kielet owat löyhtyneet ja kadottaneet oikean wirityksensä. Se tarwitsee waan tottuneen käden, oikean taiteilijan, joka sen jälleen wirittää—ja muuten, Anna ei ole ensimmäinen, jolla on tämä waikea tauti, tunnettu nimellä corruptio wirginalis, ilmestynyt sellaisessa muodossa. Minun toimessani niihin saa kyllin tutustua."
—"Ja oletko häntä tänään jo puhutellut?"