—"Niin, sinisessä", wastasi Anna.
—"Ja tuon saman höytywän, joka oli minun morsiushuntunani, olen säilyttänyt sen sinullekin morsiushunnuksi."
—"Niin"; wastasi Anna, samoin kuin lapsi, jolle äiti laittaa ensimmäistä nukkea.
Kun Anna wihdoin oli walmiiksi puettu, asetti äiti hänet seisomaan eteensä ja katseli häntä joka puolelta, korjaillen wielä mikä ei ollut hänen mielestään oikein. Wiimeksi hän asetti siniwuokko=seppeleen hänen päähänsä. ja äitin sydän hypähti silloin ihastuksesta. Anna oli todellakin hurmaawan ihana, waikka wielä puuttui hänessä kauneuden ihanin koristus, tuo jalon wiattoman nuoruuden säihkywä tuli noissa Annan ihmeellisen suloisissa silmissä. Hän oli kuin ihanin maalauskuwa, jolta ei puuttunut muuta kuin eläwän sielun silmistä loistawa läpitunkewa hehku. Äitin ilo katsellessa tyttärensä ihanuutta ei ollut sentähden puhdas ja täydellinen, hänen kyyneleensä oliwat yhden werran surun kuin ilon kyyneliä, ja hänelle wiwahti pian yhtäläinen tunto kuin jos olisi rakkaan lapsensa ruumis=arkkua ummistanut, sitä koristaessaan morsiuspukuun tuon synkeän wielä pian tuntemattoman miehen wiereen. Kirkonkellon surullinen ääni samalla hetkellä kaikui hänelle kuin hautauskellon soitto. Mutta kauan ei saanut tämä tunto häntä wallita, ennenkun wälttämätön todellisuus weti hänet puoleensa. Tuolla astui jo Martti pappi tohtorin ja eräiden talonpoikain ja niiden emäntäin ja tyttärien kanssa pappilaa kohti. Martti näytti wakaisemmalta kuin koskaan Riitta oli häntä ennen nähnyt, waan tuon synkeän tohtorin muoto oli kirkastunut, hän astui suorana ja ylpeänä ja katsahti rohkeudella ympärinsä. Nyt he tuliwat jo portaalle, salin owi aukesi ja wihkiäis=joukko astui sisään. Martti pappi meni kuitenkin suoraan kamariinsa, awasi käsikirjansa, waan jäi hetkisen istumaan äänetti. Hänen silmissään wärisi kyyneliä, joita hän näytti pidättäwän, mutta ne ryöstäysiwät kuitenkin irti, ja wieriwät hänen ryppyisille poskillensa. Sulhanen, joka hääwieraiden kanssa oli mennyt suorastaan saliin, seisoi jo koristettuin morsius=jakkujen edessä. Juhlallinen hiljaisuus wallitsi kaikkialla, kuin hautaispidoissa. Martti pappi weti wiitastansa ristikirjaisen pyyhkeen, niistäysi, pyyhkäsi silmiänsä ja otti wihdoin awatun käsikirjansa ja astui wakaisilla askelilla saliin, seisattuen sulhaisen wastapäätä. Silloin awautui naristen pieni owi, ja äiti weti siitä perästänsä Annan ja antoi sen wastaan tulewan sulhasen käteen. Morsius=neidot, pari talonpojan tyttöjä, asettui morsiusparin taa. Wielä sitte hetkisen äänettömyys.
Turhaan näytti Martti pappi etsiwän jotakin mielen liikutusta Annan pian jähmettyneissä kaswon piirteissä. Häntä kauhistutti tuo lumouksen tapainen tywen, johon mikään tunteen wiwaus ei näyttänyt luowan wienointakaan wärähdystä. Hän katsahti wielä kerran waimoonsa, jonka silmissä hän näki sywimmän liikutuksen. Wihdoin täytyi hänen alkaa toimituksensa.
"Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän hengen", lausui hän wapisewalla äänellä.
"Rakkaat ystäwät, Nikoteemus Hourenius ja myös Anna Martintytär"—— jatkoi hän ja luki kirjasta wihkimys=menon esipuheen loppuun. Sitte hän laski kirjan painumaan wähän alas, katsoi jyrkästi tohtoria silmiin ja lausui woimallisella nyt juhlallisessa toimessaan wakaantuneella äänellä: "Minä kysyn sinulta Nikoteemus Hourenius, pyhän kolminaisuuden nimeen ja Jumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko ottaa tämän ihmisen Anna Martintyttären awiowaimokses ja rakastaa häntä myötä= ja wastoinkäymisessä?"
—"Tahdon", wastasi tohtori jyrkästi, ja hänen silmänsä säihkyiwät silloin niin kummallisesti.
—"Ja sinulta Anna Martintytär", jatkoi Martti, mutta hänen äänensä taas wapisi ja hänen täytyi wetää sywästi henkeänsä, jatkaakseen aljettua lausettansa. Silloin kajahti eteisestä kummallisen laulun säweleet. Martin alettu kysymys keskeytyi. Kaikki hämmästyiwät ja kääntyiwät oween päin. Tohtori oli waalennut ja tullut lewottomaksi. Annan kaswoissa wiwahti ensimmäisen tunteen wärähdys. Hän nosti päätänsä, katsahti peljästyksellä ympärilleen. "Aih!", parkasi hän sitte kimakalla äänellä ja oli waipua maahan, waan äiti Riitta oli jo ehtinyt häntä tukemaan, juuri kuin hän jo herwahti woimatonna äitinsä syliin. Mutta tämä kesti waan eräitä silmän räpäyksiä, kun hän jo jälleen tointui, kawahti ylös ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt sitä estää, hän syöksi owesta eteiseen ja kiljasten sanomattomalla ilolla lankesi Yrjö Eeronpojan kaulaan ja puristettuna hänen wahwaan syliinsä. Ääneti ja ilokyyneleet silmissä, makasi hän siinä, kun Martti ja Riitta oliwat ehtineet perästä ja tulleet eteiseen. Nähtyä heidät, Anna ryöstäytyi taas irti Yrjö Eeronpojan syleilystä, syöksi uudella innolla wanhempiansa wastaan, syleili heitä palawasti ja huudahtaen wuoroon "äiti, isä, kulta äiti, hywä isä! Minä olen maannut niin kauan, oi niitä hirmuisia unia—ja sinä Yrjö, jonka luulin kuolleeksi—oi, anna minun wielä tuntea, että todellakin elät ja, ettei se ole paljas haamusi, jonka näen." Ja taas puristui hän Yrjön kaulaan, ja Yrjö suuteli häntä nyt hohtawille poskille, otsaan ja wihdoin hänen palawille huulillensa. Mutta Martin silmistä tippui ilokyyneleet. Woi kuinka ihanana hän silloin oli, tuo äsken unessa käwellyt Anna! Jos tohtori olisi hänet tällä hetkellä nähnyt, olisi hänen täytynyt wasten tahtoansa sanoa, että Anna oli werrattomasti ihanampi ja suloisempi kuin se wiehättäwä kuwa, jonka hänen haaweksiwa aatteensa oli hänestä luonut—mutta tohtori parka, hän oli yleisen hälinän aikana pujahtanut ulos ja häwinnyt tietämättömiin. Joku oli nähnyt hänen täyttä nelistä ratsastaneen kirkon ohitse Turkuun päin menewää tietä.
Hän, waikka muuten täynnä sen ajan taikauskoa ja houreita, oli kokemuksesta niin paljon oppinut tuntemaan erinäisiä tauteja, että oli aiwan oikein käsittänyt Annan mielen wian wiimeisinä aikoina. Hänen tilansa oli nimittäin muuttunut pian sellaiseksi kuin unessa käwelijän, joka saattaa wakawilla askelilla käwellä korkeimman katon harjalla tahi pohjattoman sywyyden reunalla, mutta siinä herätettynä säikähtää ja putoo alas. Tohtori aawisti myös oikein, että suurempi mielen liikutus, äkillinen wawahdus woi silmän räpäyksessä herättää tointumaan Annan, waan tämän herättämisen hän arweli tehdä wasta silloin kuin Anna olisi ollut laillisesti wihitty hänen waimoksensa ja kaukana suojelewista wanhemmista. Yrjö Eeronpojan laulu herätti yhtäkkiä Annan nukkuneet tunteet ja pelasti hänet petollisen tohtorinsa kawalista pauloista. Onnelliset wanhemmat eiwät woineet kyllin kiittää Yrjöä tästä heidän lapsensa pelastuksesta, joka, eräs hetki myöhemmin, olisi jo ollut auttamatta sysätty onnettomuuteen kawalimman petoksen uhriksi.