1. Kohtaus.
JUSSI OLUVINEN, ollut talonpoika Oluvilassa LIISA, hänen vaimonsa
OLUVINEN. (Tullen Helsingistä kotiinsa.) Voin vedon lyödä, ettei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minun, hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, etten minä ole Herra; ja millainen? Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotki halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko etteivät nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni; vaan mitä? Tuossa näen, Liisa jo tulee ja kirkkovaatteissaan—hahaha!
LIISA. (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle nyykistäen polviansa tervehtiessään.)
OLUVINEN. Kumoron Liisapetty!
LIISA, (Itsekseen.) Ah: mikä nuori, kaunis Herra! Varmaan Hovin vieraita? (Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni—ja olen odotellut häntä——
OLUVINEN. Viipyväksi? Hi hi hi!—
LIISA. Ikävöinytki—(hiljaan) Ah mikä lusti Herra! voi jos Jussi— tulisi!
OLUVINEN. (Lähenee Liisaa.) Voi jos Jussi ei tulisi! (antaa suuta Liisalle, joka katsoo alas.)
LIISA. (Hiljaan) Mikä makia muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.