OLUVINEN. Liisaseni! siinäpä se onkin asia, ettei leipä tule meille, mutta meidän täytyy itsemme mennä sen luo.
LIISA. Miten? Minä en ymmärrä?
OLUVINEN. Me näetsen panemme tamman valjaisiin ja menemme matkaan.
LIISA. Matkaan; Mihin?
OLUVINEN. Liisa! mailma on niin iso, niin pitkä ja leviä, ettei meidän molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi jokapaikkaa käynneksi, jos jäniksinä juoksentelisivat; ja sinä kysyt, mihin. Liisa! me menemme nyt kaupunkiin ja tulemme valloiksi.
LIISA. Mitä? Millä me siellä elämme?
OLUVINEN. Millä? Näetsen me panemme nyt kaikki koko taloutemme rekeen ja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden näetsen, se tahtoo sanoa: Sinä ja minä ja Musti ja kanat, kukot ja kissat ja porsaat, kaikki.
LIISA. Kuin? myötkö sinä minutki. Ei! minä en liikahda kotoa.
OLUVINEN. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan aivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja joissa niitä kuljettelemme.
LIISA. Ah, Jussi! Ostat sie minulle siitte uudet hameet ja uuden silkkihuivin ja uudet—kultasormukset ja—korvarenkaat.