Hän riisui kiireesti muraiset ja nokiset päällyswaatteet pois päältänsä ja riensi sitten isänsä luo, tarttui innokkaasti häntä kaulaan, siljoitteli sokean kuihtuneita kaswoja ja harmaita hapeneita ja sanoi: "onko teillä, isä, ollut täällä kotona ikäwä, kun me olemme wiipyneet kaksi päiwää poissa kotoa? Woi kun se on paha, kun ette te näe lukea, sitten olisi teillä paljon hupaisempi."—Ennenkuin ukko oli ennättänyt mitään wastata, oli nuorukainen heittänyt isänsä kaulasta irti, mennyt takan luo ja ottanut päreeseen walkean. Sitten hän meni päällyswaatteensa tykö, otti sen powilakkarista ison tukon papereita, joiden kaikkien kanssa hän palasi isänsä rinnalle penkille istumaan ja sanoi hänelle: "taas minä olen saanut uutta lukemista, ja näissä on yksi runo niin mieluinen mielestäni, luultawasti sen tähden kun se koskee meihin niin paljon; sen nimi on: 'Talonpojan salonki.' Sen lausun nyt heti tässä teille; se kuuluu näin:
"Kun tulee aamu maanantain,
Ma, kontin selkään siwaltain
Taas lähden korpeen koettamaan:
Perheelle leipää hankkimaan.
Kun siellä päiwän ottelen
Kanss' kiwien ja kantojen,
Niin sieltä lähden lewolle
Ja tulen metsäpirtille.
Ma rupeen siellä ruoalle:
Karheelle sekaleiwälle;
Ja lasken sitten lewolle,
Pehmeelle pehkuwuoteelle.
Mun soitanton' on lintujen
Wiserrys, humu honkien;
Mun juoman' wesi lähtehen,
Johonka tyytyy sydämen.
Se salonkini armas on,
Sit' ole yöni lewoton:
Muut' iloa en kaipaa, en,
Ain' asti aamuun armaiseen.
Kun sitten kato kohtaapi
Ja halla pellot polttaapi,
Niin sydän silloin pakahtuu,
Kun tyhjäks' jääpi perheen suu.
Muut säädyt täyden aina saa,
mä sen, min milloinkin suo maa;
Waan täysi multa waaditaan,
Jos kohta kadon kowan saan."
Nuorukaisen noita säkeitä lausuessa, tarkastelin wanhuksen kaswoja: ne wawahteliwat ehtimiseen ja walottomat silmät muljahteliwat ikäänkuin olisiwat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö kyynelten lähteet kuiwannut sama, joka niistä walonkin on häikäissyt, sillä kyyneleitä ei näkynyt.
Mainittu runo olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut ukon hetkellistä sisäästä surua, päinwastoin toi se sen uudestaan ukon sieluun täydessä walossa. Mutta nuorukainen ei sitä älynnyt waroa innossaan, sillä hänkin tunsi, kuinka sywästi runoelma koski heidän olojansa.