—"Joko kauan olette olleet näkemätönnä?"
—"Toistakymmentä wuotta."
—"Kuinka meni näkönne?"
—"Olin terwashakkuussa, siellä poukahti lastu silmääni, jonkatähden silmäni tuliwat niin kipeiksi, että wihdoin meni näkö kumpaisestakin."
—"Lapsenne rakastawat teitä?"
—"Niin; lapseni rakastawat kalkin minua ja minä rakastan heitä."
—"Minun mielestäni ei olisi teillä syytä olla noin surumielinen, koska teidän ympärillänne on onnellinen perhe, jonka jäsenet toinen toistansa rakastawat", sanoin silloin ukolle.
—"Niin, onnellisia—tosiaankin onnellisia olemme siinä suhteessa, että koemme kaikki yhdessä kärsiä ja että rakastamme toinen toistamme, mutta perheen isänä on minulla kumminkin syytä suruuni. Useita katowuosia on ollut peräkkäin, joiden seurauksena on ollut pitkä=jaksoinen petäjäleiwän olo perheeni pöydällä; kruunulle on jouduttu welkoihin ja niitä nyt tahdotaan pois, weroja ei ole jaksettu omista waroista maksaa, on täytynyt ottaa lainaa, ja Linkilän Erkki hakee parast'aikaa meiltä saamisiansa. Kaikkia näitä poistaaksemme on koettu tehdä työtä ja ponnistella woimia, minkä on woitu, ja toiwo on ollut hywä, sillä rehoittawat kaswit owat antaneet siihen syytä. Mutta nyt on jälleen ilma kolkko ja tuuli Pohjasessa, ja minä pelkään että halla taas tulee meille wieraaksi, ja jos niin käypi, niin silloin on kaikki toiwo mennyt! Silloin Linkilän Erkkikin warmasti ottaa saamisensa ryöstön kautta, ja kun wielä menee eläimet, joiden turwin on aikaan tultu näinä kowina aikoina, niin silloin on loppu käsissä. Hywä wieras! Eiwätkö nämä, kaikki yhtenä, anna perheen isälle syytä ollakseen surumielisenä ja harwapuheisena, jos kohtakin on sanottu: 'älkää surko huomisesta päiwästä', ja 'waikka kokee, eipä hylkää Herra?'" Näin puhkesi ukko puhumaan.
Minä aloin jo laatia jotain lohdutuksen sanaa tuolle paljon kärsineelle ja kokeneelle ukolle, kun juuri samassa alkoi kuulua pihalta puheen=pälinää, ja silmättyäni ulos akkunasta huomasin, että työwäki nyt juuri tuli työstä. Tarkastaakseni ja huomatakseni oikein talonwäen keskinäistä suhdetta—warsinkin ukon ja muun wäen wäliä—ja tutustuakseni heidän luonteisiinsa, wetäysin ukon tyköä erilleni wähän pimeään nurkkaan, josta woi nähdä ja kuulla kaikki. "Papp=pa=pa", paniwat työ=asetten warret porstuassa, kun wäki niitä käsistänsä heitteli, ja samassa tuliwat he iloisen ja raittiin näköisinä tupaan. Ennen heidän tupaan=tuloansa ajattelin: "saapa nähdä, minkälainen tuo ukon silmä, tuo hänen niin rakas Mattinsa on? Onko hänellä sitä rakkautta ukkoon, mikä ukolla häneen?"
Pian kääntyikin huomioni erään—noin arwiolta seitsemäntoista wuoden wanhan—nuorukaisen puoleen: hän oli wartewa, solakka, walkeatukkainen, sinisilmäinen ja kaikinpuolin miellyttäwän näköinen. "Tuohan se lieneekin ukon nuorin poika, Matti", ajattelin itsekseni.