—"Jääksi jänkä on merellä, hyyksi lonka luotehella", sanoi ukko siihen.
—"Mitä, isä, luuletteko pakkasen tulewan?" kysyi poika wuorostansa.
—"Minä pelkään", sanoi wanhus ja huokasi raskaasti.
—"Ei siellä toki tule halla", sanoi poika.
—"Jospa se niin olisi!" toiwoi ukko epäilewästi; sitten hän näytti taas waipuwan sywiin ajatuksiin. "Joko kuokkamaat tuliwat walmiiksi ojitetuiksi ja muutoin siiwotuiksi?" jatkoi hän wähän ajan päästä.
—"Jo", sanoi eräs ukon naineista pojista, "ei ne ole enää muuta kuin siementä wailla."
—"Onpa meillä taas, isä, kaunis, aiwan uusi wainio siementä odottamassa", sanoi toinen.
—"Mitenkä menneen kesäiset kuokkamaat ja muutoin pellot näyttäwät joutuneilta?" kysyi ukko.
—"Kuokkamaat ja muutoin pellot owat joutuneet, että parin wiikon perästä owat kaikki leikattawia; kaswut owat wahwat ja tähkäpäät niin täysinäiset ja raskaat, että ne riippuwat melkein maassa asti. Kun ne säilyisiwät wielä pari wiikkoa hallalta, niin saisi silloin kaiketi kruunukin rästinsä ja Linkilän Erkki saamisensa, ja silloin katoaisi petäjäleipä pöydältämme, isä saisi silloin selwää leipää ja sitten mekin otamme 'awiisit'," ehätti siihen Matti sanomaan, joka lopulla puhettansa oli mennyt isänsä tykö, tarttunut hänen kaulaansa ja puheen lopetettuaan nyt innokkaasti siljoitteli hänen harmaata tukkaansa.
—"Jos wain niin käypi kuin olet toiwonut, niin saat ottaa waikka kahdet awiisit", sanoi ukko Matille ja koki hymyillä tuolle wiattomalle pojallensa, joka häntä niin wilpittömällä lapsen rakkaudella rakasti ja kunnioitti. Mutta pian kadotti ukko taas tuon hetkeksi saadun lohdutuksensa ja waipui entiseen synkkämielisyyteen, josta selwästi woi nähdä, ett'eiwät hetken ilot ja lohdutukset woineet karkoittaa hänen sydämestänsä sitä pelkoa ja painoa, jonka elämän koulu oli sinne istuttanut. Kun hän oli hetken aikaa istunut siinä miettiwäisessä ja umpi=mielisessä asemassa, wirkahti hän taas: "mutta jos wain nyt tulee halla, millä sitten kylwetään ja mitä syödään?"