—"Me leikkasimme joutuneimmista paikoista—pelosta, että halla tulisi —ja niin on meillä siemen warattuna, waikka ette te, isä, käskeneetkään meidän leikata, jos lienemme tehneet wäärin", sanoi siihen eräs ukon naineista pojista.
—"Te olette tehneet toimellisesti, waikka en huomannut teitä siitä muistuttaa, kun lähditte uudispellolle työhön, sillä ilma oli silloin kaunis. Jumalan olkoon kiitos! kun siemenkään on toki tallella", lausui ukko.
Talonwäki nyt wiimein huomasi wieraan, eikä silloin enää puhetta puuttunut. He oliwat hywin uteliaita ja tiedonhaluisia tietämään sekä kunnallisia että waltiollisia kuulumisia, warsinkin Matti, joka koko puheemme ajan istui wieressäni ja näytti ikäänkuin nielewän jokaisen sanan.
He tekiwät useita tarkkoja ja asiaan kuuluwia kysymyksiä puheemme ajalla, eiwätkä näkyneet olewan ollenkaan semmoisia ihmisiä, jotka olisiwat sokeassa omassa rakkaudessaan heti häpeemättömästi walheeksi ajaneet asiat, jos heille jotakin semmoistakin puhui, jota he eiwät ennen olleet kuulleet ja käsittäneet—ei, waan he näkyiwät todella koettawan käsittää asiain todellista laitaa. Selwästi huomasin, ettei itse ukko eiwätkä hänen wanhimmat poikansakaan olleet lukemisen kautta saaneet minkäänlaista oppia; nuoremmassa pojassa, Matissa, oli wasta lukuhalu puhjennut tositarpeeksi. Mutta kaikissa muissakin oli silmin=nähtäwästi kaipaawa henki, joka haki tyydykettä.
Puheen loputtua rupesi talonwäki niukalle illallisellensa ja minulle oli kamariin laitettu illallinen erilleen, waikka olin aiwan wennon wieras; niin wieraanwaraisia he köyhyydessäänkin oliwat! Waikka käwi säälikseni, en kuitenkaan hennonut kieltää heidän hywää tahtoaan, waan menin illalliselle. Syömisen jälkeen näkyi uupumus ja wäsymys walloittawan kaikki; päiwän waiwat ja ponnistukset rupesiwat waatimaan korwausta kadotetuista woimista; kaikki wäki rupesi hankkimaan itseänsä lewolle, ja minulle tehtiin wuode tupaan, johon minut toimitettiin maata. Pian oliwat kaikki unen wirwoittawassa helmassa, joka on niin suotuisa waiwoista wäsyneille raajoille, ja muuta ei kuulunut kuin nukkuneiden kuorsaaminen ja raskaat hengitykset, ja taulultansa mustuneen wankan seinä=kellon yksitoikkoinen naksutus. Minulla on se paha wika, etten saa unta oudoissa paikoissa ja oudoilla wuoteilla; niin käwi nytkin. Waikka kuinka olisin koettanut herutella, unta wain ei tullut. Talonwäen luonne ja heidän elämänkokemuksensa pyöriwät wain kokonaisena kuwana mielessäni: jos heillä olisi ollut nuoruudesta pitäen hyödyllistä lukemista, olisikohan heidän asemansa juuri tämmöinen? Matti oli sattumalta saanut hyödyllistä lukemista, se oli waikuttanut; siemen oli sirahtanut hywään maahan ja siellä itänyt ja orastanut, mutta toinen kysymys oli se: kohtaako tuotakin kaunista orasta turmelushalla? Pitääkö hänen heränneen lukuhalunsa waipua ja nujertua—kuihtua ja kuolla sen niukan elämän tarpeitten alle, jonka hallalle tawallista arempi talonsa heille tarjosi? Jos nyt taas tulee halla ja korjaa yhdellä iskulla pois kaikki nuo moniwuotisten waiwain ja ponnistusten hedelmät, joita niin halulla oli toiwottu, huolimatta waiwoista, wastoinkäymisistä ja alati nurkuwasta nälästä; woi, woi! Mattikaan ei saisi silloin "awiisejansa", hänen kaipaawa henkensä jäisi kitumaan ja koko perheen nälkä tulisi silloin yhä ankarammaksi welkojaksi; kukatiesi yhtä hätäiseksi kuin Linkilän Erkki; kukatiesi he waipuisiwat epätoiwoon.
Jos heillä kumminkin olisi ollut aikanansa enemmän oppia ja tietoa, olisiwathan woineet saada lainaa, raiwatakseen niin likellä wiljelyksiä olewan suon, joka niin usein tuotti hallan ja tyhjäksi teki heidän parhaatkin toiwonsa ja ponnistuksensa. Jos he tuntisiwat kylwöheinäin wiljelyksen, eiwätköhän he olisi kääntäneet maanwiljelystään siihen suuntaan, niin epäwarmalla kannalla kuin heidän oli, ja olisikohan heidän kohtalonsa silloin niinkuin se nyt on? Jos, jos ja kukatiesi, oliwat kaikkein ajatusteni johtona, ja noiden johtamat ajatukset ja kuwittelemiset pyöriwät alati päässäni, ja unta ei tullut; niin raskaasti painoi mieltäni kansalaisteni sekä henkinen että aineellinen toimeentulo. Eipä ainoastaan sen talonwäen, waan koko kansamme tila astui täydessä haamussaan, yksin yöllä walwoessani, silmäin eteen. Olin talonwäessä huomaawinani koko kansamme kuwan, sen kärsimiset ja taistelut. Olin huomaawinani ukon pojissa koko suomalaisen sitkeyden ja kestäwyyden, kun he oliwat niin uskomattomia, ettei halla suinkaan nyt tule, ja näyttiwät niin lewollisilta ja yhtäkaikkisilta koko asian suhteen, niinkuin se olisi wain tawallista. Ainoastaan ukko näkyi osaawan pahaa pelätä, sillä häntä ajan koulu jo oli kylläkseen saanut pehmittää. Tuntuipa mielestäni, että hallan olisi pitänyt heltyä sääliwämmäksi kansaamme ja tuota nukkuwaa ukkoa kohtaan, jotka jo niin paljon oliwat saaneet kärsiä hänen liika tiheistä wieraisilla käynneistänsä. Noita kaikkia mietin niin kauan kunnes ajatukseni käwiwät sekawiksi ja hajanaisiksi, ja wiimeinkin waiwuin unen helmaan.
Kun unet ihmisellä tahtoiwat olla aina semmoisia, minkälaisia ajatukset owat walwoessa olleet, niin minunkin uneni tuliwat ajatusteni kaltaisiksi. Minä olin olewinani käwelemässä ulkona elokuun puoliwälissä. Taiwas oli niin kirkas ja selkeä. Rehewät kaswut seisoiwat suorina ja hiljaisina, ikäänkuin odottaen jotakin tulewaksi, ja suuret kyynelpisarat tippuiwat niiden korsia myöten maahan; ne oliwat niin hiljaa, etteiwät tohtineet hengittääkään, ja näyttiwät pelkääwän jotakin. Silloin kaukaa Pohjoisesta, tunturien takaa rupesi näkymään kuun lempeä, täysinäinen muoto; loin katseeni sinne päin. Silloin huomasin minä, että kuun kanssa yhtä matkaa matkusti korpikuusen pituinen äijä, niin walkea luin lumipurku. Hänen päällänsä oli jäinen takki, jonka hihat ja palteet oliwat koristetut jääkynttilöillä. Hänellä oli kauhean paksu parta ja niin pitkä, että ne ulottui polwiin asti; parta ja silmä=ripset oliwat kaunistetut monenkaltaisilla jäähelmillä ja puikuloilla, jotka kuun walossa näyttiwät monen wärisiltä; samoin oli koristettu hänen melkein maatawetäwä tukkansa. Hänen käsissänsä oli kauhean suuret hyiset kintaat ja jaloissansa jäiset kengät; päässä oli hänellä jäästä tehty lakki, niin suuri kuin muuripata. Kun he kulkiwat yhtä matkaa, kuulin minä heidän keskustelewan keskenänsä: "älä lähde minun kanssani matkaamaan", sanoi kuu kumppanilleen, "teet nyt paljon pahaa käynnilläsi minun kanssani ihmislapsille tuolla maan päällä; he eiwät soisi sinun nyt tulewan; he tuntewat sinut entisistä käynneistäsi; he sanowat sinua hallaksi."
—"Tuo hyinen ukko on siis halla; minäpä kahon häntä oikein tarkkaan", ajattelin minä ja kylmä wäre käwi koko ruumiini läwitse.
—"Wähän minä heidän wahingoistaan huolin, minä teen mitä on tehtäwä, huolimatta kenenkään neuwoista ja waroituksista. Minä olen pohjatuulen nuorin poika, ja nyt on juuri ne aika, jolloin minä kuljen; elää minäkin tarwitsen", lausui halla ynseästi.
—"Hae elatukseni pohjan=nawalta, jäämerestä, tunturien harjoilta, mutta älä ihmisasunnoista, joissa sinä tuotat niin paljon turmiota, ja heitä matkasi tänne sopiwampaan aikaan, jolloin ei ole wieraisilla olostani niin paljon haittaa. Silloin saat kylläksesi työtä, saat sulkea lainehtiwat meret ja järwet sylihisi, kouristaa wirtojen ja koskien kowat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää newat ja suot, maat ja puut yksiksi jääkynttilöiksi; jääpä työtä: heitä tämä retkesi tekemättä", pyysi taas tuo lempeä kuu.