—"Kaikki ne edut ja työt, joita olet luetellut, owat wanhimman weljeni työtä ja siis kuuluwat hänen waikutusalaansa; hänen nimensä on pakkanen ja hän kyllä tietää mitä hänellä on tehtäwänä, kun hänen aikansa tulee. Minä kulen edellä, hän tulee perässä, ja aina minun käyntini tarwitaan ensin, ennenkuin hänen työnsä woiwat menestyä, ja nyt minä olen ensimäisellä matkallani tänä syksynä ja sitä ei estä mikään", sanoi halla uhkamielisesti ja pudisteli ja huuhtoi hyistä leweätä takkiansa niin rajusti, että suuri parwi kuuraa leyhähti siitä ilmaan ja laskeusi maanpinnalle, josta kylmä huhahdus tuntui minuunkin. Minun teki mieleni huutaa hallalle: älä tule tänne saattamaan kurjuutta meille, mutta samassa huomasin, että hän on niin itsekästä laatua, ettei häntä käy esteleminen. Nyt halla juuri tuli sen talon tiluksille, jossa ma yötä olin.—"Älä tule turmelemaan tämän talon kylwöjä", karjasin minä hänelle. "Matti ei saa awiiseja ja wanhan, sokean, waiwan nähneen ukon täytyy syödä wielä petäjäleipää, kruunu ja Linkilän Erkki tahtowat welkansa ja koko perheelle tulee surkea kurjuus", mutta halla ei tuosta minun hädästäni piitannut mitään, tuli wain talon tiluksille, heilutti rajusti jäistä takkiansa, laskeusi sitten ikäänkuin suullensa ilmassa wainioin yli ja henkäsi siinä niin suurella woimalla, että se tuntui joka paikkaan. Kaikki kaswit seisoa sojottiwat suorina ja kankeina ja niissä riippuwat kastepisarat muuttuiwat jäähelmiksi, kauhea sumu ja härmä täytti ilman ja maan, ja harmaa kuura alkoi peittää maan. "Woi hywä Jumala", äyhkäsin minä unissani hätäyksissäni niin isosti, että heräsin omasta äänestäni. Uneni oli minuun tehnyt sellaisen waikutuksen, että koko ruumiini wapisi ja wärisi siitä kauhusta, jonka ma näin, enkä woinut isoon aikaan itseäni liikuttaa. Koko talon wäki nukkui wielä raskaasti, waiwoistansa wäsyneenä. Aurinko oli juuri noussut. Minua kowin waiwasi uneni näkö ja ajattelin: olisikohan ukon aawistus käynyt toteen? Kahdenlainen syy pakoitti minut nousemaan ylös: aurinko on nyt jo noussut ja siis näkee jo lähteä taipaleelle. Ensin tarkastettuani miten tuolla ulkona asiat owat, pu'in siis päälleni ja lähdin ulos. Heti kartanolle astuttuani huomasin, että siinä oli wahwasti kuuraa. Se näky teki niin kipeää sydämelleni että maailma musteni silmissäni, sillä olinpa itsekin monta kertaa saanut tuta hallan waikutuksia. Halla olikin ollut yöllä niin kowa, että se saattoi ulottua minunkin kotiini, koko pitäjääseen—lääniin, ehkäpä koko— Suomeen; mutta ei omani eikä kenenkään muiden kohtalo minua niin huolettanut kuin yötaloni, ja surumielin käwelin likimäisille ohra= ja perunapelloille. Koettelin niiden päitä ja warsia, ne oliwat jäässä niin että poikki meniwät sujuttaessa; palasin niiden kanssa kartanolle. Kun ma siihen pääsin, kuulin tuwan owen käywän; seisahdin siis odottamaan ketä sieltä tulisi. Silloin näin omituisen näön: sokea ukko, waatetettuna, tuli tuwasta porstuaan ja siitä kartanolle. Keskelle kartanoa päästyänsä kyyristyi hän maahan ja koetteli siinä jäätynyttä ruohoa. Niinkuin olisi saanut käärmeen piston, hyppäsi hän siitä ylös ja huudahti: "Herra Jumala! kaikki on mennyt." Sitten hän lähti käydä horjumaan portaita kohden, joille ei hänellä ollut woimaa nousta muuten kuin nelinkontin. Seinän tykö päästyänsä kompuroitsi hän seisaalleen ja alkoi seiniä myöten hiipiä tupaan; minä seurasin hänen tietämättänsä jäljessä. Kaikki wäki nukkui sikeässä unessa. Tuwan keskilattialle päästyään sanoi ukko sydäntäsärkewällä äänellä: "nouskaa ylös, älkääkä maatko unta näin rauhallista: wihollisemme on taas tullut ja häwittänyt kaikki; kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu: työt, waiwa, hiki, wäki, toiwo; kaikki, kaikki on mennyt." Ei ukkosen salaman isku olisi enempää waikuttanut huoneessa olijoihin, kuin tuon wanhan, sokean ja paljon kokeneen perheenisän sydäntä särkewä aamuterwehdys. Kaikki kapsahtiwat wuoteiltansa ylös ja pukiwat kiireesti päällensä; lapsetkin heräsiwät siitä melusta. Heistä ei yksikään mennyt ulos katsomaan, sillä ukon sanat oliwat heille kylliksi, waan he istuiwat alakuloisina ympäri huonetta.
—"Mitä nyt syödään?" sanoi eräs ukon wanhemmista pojista huoaten.
—"Syöminen syömissäkin, waan entäs kruunun rästit?" muistutti siihen toinen.
—"Entäs Linkilän Erkki?" säesti kolmas.
—"Woi, woi! minä en saakaan awiiseja", päiwitteli Matti.
—"Leipää, leipää! meillä on nälkä", huusiwat lapset ja kämpiwät ukon syliin.
—"Hywä Jumala noita wiattomia raukkoja! Mitä hekin wielä saanewat kärsiä?" sanoi ukko säälien lapsia, ja hänen kaswonsa wärähteliwät ja aaltoiliwat suonen=wedon tapaisesti.
—"Jumala on meidät hyljännyt", sanoi wanha mummo tuskin kuultawasti.
—"Niin! Jumala on meidät hyljännyt; kaiken saa heittää siihen", sanoi ukko epätoiwoissaan.
—"Waikka kokee, eipä hylkää Herra", ehätti Matti siihen sanomaan. "Ettepä te, isä ja äiti, taas muistakaan Saarijärwen Paawoa; eipä hänkään langennut epätoiwoon, waikka kyllä koki. Onpa taas toki terwaksia! koetetaan wielä ponnistella; kyllä minä koen olla awiiseitta!"