Woi kuinka pieneltä ja kelwottomalta ihminen näyttää tuon luonnon suuren työn ja woiman rinnalla!—

Waikka nuo tulwat owat useinkin noin kauheita, niin harwoin kuitenkaan hukkuu niissä ihmishenkeä, sillä he tietäwät olla waroillansa; mutta esimerkkejä ei kumminkaan puutu, että niinkin on käynyt.

* * * * *

Erään tuommoisen Pohjanmaan wirran rannalla, kuohuwan kosken partaalla on wankka talonpojan talo. Talon asukkaat owat ammoisista ajoista olleet warakkaat. Herra on antanut siunauksensa kaikille talon wäen yrityksille monessa miespolwessa, sillä he pelkäsiwät ja rakastiwat häntä. Sillä ajalla, jolta kertomus on, ei talon isännällä ja emännällä ollut muita lapsia kuin yksi poika, jota he kaswattiwat ja hoitiwat niin hellästi kuin silmäteräänsä. Jo aikaisin istuttiwat he poikaansa Jumalan pelkoa, ja poika kaswoi hywissä tawoissa ja yleisesti kunnioitettuna, terweenä ja raitisna täydeksi mieheksi. Hän oli nyt päässyt siihen ikään, että hänen tuli walita waimo itsellensä, sillä hänenkään ei ollut yksinänsä hywä olla.

Sehän on tietty asia, ettei suinkaan puuttunut neitoja, jotka halukkaasti loiwat silmänsä tuohon warakkaaseen ja siweään poikaan, eikä niitä wanhempia, jotka sydänkäpysensä olisiwat suoneet tuon tietyn onnen omistajaksi, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin kylässä "Koskelan Jaakon" tulewasta morsiamesta. Mutta Koskelan Jaakko—sillä sehän se oli talon ja pojan nimi—hiljainen ja siiwo luonnostansa, ei pitänyt noista kylän huhuista mitään lukua, sillä hänellä oli omat ajatuksensa asiasta.

Lähellä Koskelan taloa oli pieni mökki, jonka asukkailla oli Maija niminen tytär, muiden monien lastensa joukossa. Tuo se oli, jonka kanssa Jaakko oli jo lapsesta pitäen oppinut jakamaan sekä ilonsa että surunsa; tuo se oli, joka asui rakkaana nytkin Jaakon sydämessä ja waikutti siellä sen, ettei hän näyttänyt näkewän eikä kuulewan mitä kylällä kuiskaeltiin hänen tulewasta kumppanistaan.

Mökki oli pieni ja halwannäköinen, mutta Jumalan pelko ei häpeä asettua huonoonkaan majaan, kun wain sydämen pelto on sen asukkailla hywästi muokattu ja ruokottu, että hän saattaa niihin ottaa asumasijansa. Niin oli tuossakin mökissä laita; sen asukkaat oliwat hurskaita ihmisiä ja kaswattiwat lapsensa Jumalan pelwossa ja ihmisten häwyssä, Sillä jolla ei ole jälkimäistä, ei hänellä ole edellistäkään. Mökin isäntäwäki koki päiwätyöllään elättää monilukuista lapsijoukkoaan, sillä heillä ei ollut muuta maanwiljelystä kuin joku peltotilkku kallion loukeroissa, joissa he wiljeliwät perunoita, eikä heidän mökkinsä asema tarjonnutkaan edullisempia wiljelysaloja, sillä kowan kosken takamaat oliwat kallioisia ja kiwikoita. He tekiwät työtä lastensa ja oman toimeentulonsa eduksi, ja mitään erinomaisempaa hätää ei tullut, sillä työtä oli kaikin ajoin, jos ei kaikiste niin hyödyllistä ja tuottawaakaan.

Waikkei tuo mökin ulkonainen asema eikä sisällinen warallisuuskaan ollut mikään loistawa, sillä köyhyys, pienuus ja mataluus pisti niistä esille, wallitsi kuitenkin mökin sisällä rauha ja rakkaus, ja sen asukkaat tyytyiwät onneensa, eikä kukaan ollut kuullut heidän koskaan nurkuwan, että Onnetar oli heille niin wähän suonut ajallista tawaraa. Tuosta asukasten sisällisestä rauhasta ja onneensa tyytywäisyydestä seurasi itsestään, että mökin huoneitten sisällä ja ulkona wallitsi hywä järjestys ja puhtaus, ja heidän lapsensa käwiwät aina puhtaissa ja eheissä, waikkakin wäliin paikatuissa waatteissa.

Semmoisessa paikassa yleni ja kaswoi "Mökin Maiju"—joksi häntä sanottiin—niinkuin ruusu karussa maassa. Waikkei Onnetar ollut hänelle suonut mitään ajallista tawaraa, oli hän suonut sitä enemmän hänelle puhtautta, siweyttä, kainoutta ja kauneutta. Kun hän aika=ihmisenä ilmestyi kylän nuorikkoin joukkoon, oli hän aina omatekoisissa, puhtaissa ja somissa waatteissa. Hiljaisena ja ujona oleskeli hän syrjäpuolissa, mutta sieltä hän loisti kuitenkin niinkuin purppurareunainen pilwen hattara kesäauringon noustessa tai laskiessa. Kylän wäki ei tuosta muuta tiennyt, kuin että se on "Mökin Maiju", mutta Koskelan Jaakko kyllä tiesi mihin tyttö wielä kerran kelpaisi, jos Jumala sen soisi, waikka se oli wielä salaisena ja kaukaisena toiwona hänen sydämessään, sillä eiwät he olleet wielä toisillensa mitään ilmoittaneet.

Aika kului, ja itsekullekin asialle tulee kerran päänsä, niinpä
Koskelan Jaakonkin toiweille.