"Tulkoon nyt elämässä mitä tulkoon: mutta nyt olen täydellisesti onnellinen", anoi Jaakko.
"Mutta kun isäsi saapi tämän tietää, wihastuu hän kowin meille kaikille", muistutti mökin isäntä.
"Minun isäni ei ole ollenkaan paha isä, waikka hän tässä asiassa ilmoitti tyytymättömyytensä; saattaapa wielä käydä niinkin, että hän tulee hywinkin suotuisaksi asiallemme. Mutta tällä hetkellä ei minun käy odottaminen mitään, sillä sydämeni on ollut kowin rauhaton. Jääkää kaikin Jumalan haltuun, siihen asti kun taas toisemme tapaamme", anoi Jaakko ja lähti pois.
Kun hän tuli kotiinsa, oli hän niin iloisen ja tyytywäisen näköinen, että wäki oikein kummeksui tuota Jaakon päällekinpäin näkywää hilpeyttä, erittäinkin kun hän wiime aikoina oli näyttänyt niin alakuloiselta ja surulliselta.
"Mikäs Jaakon on nyt noin iloiseksi tänä päiwänä tehnyt?" sanoi äiti hänelle, kun joutuiwat kahdenkesken kamariin.
"Woi äiti-kulta! Minä olen nyt käynyt hakemassa ja pyytämässä itselleni morsiamen. Se on kyllä pahasti tehty, kun en ennen teille siitä ole puhunut, mutta minä en ole tohtinut. Mutta nyt on sydämeni täynnä semmoista onnea ja iloa, että woin teille sen sanoa", wirkkoi Jaakko ja tarttui innokkaasti äitiinsä syliksi, lapsen täydellisellä rakkaudella ja luottawaisuudella.
"Oietko sitten löytänyt ja saanut itsellesi kumppanin?" kysyi äiti.
"Olen", wastasi Jaakko.
"No mistä ja kenenkä wain?"
"Woi äiti=kulta? Se on, hän on—älkää, äiti=kulta, wihastuko! Isä paheni minulle siitä—älkää te pahetko minulle hänen tähtensä! Hän on niin hywä—se on Mö——Mökin—Maiju", sanoi Jaakko hätäilewästi.