"Minkälaista hywitystä?"
"Semmoista, että pakotatte poikanne eroamaan tuosta luntusta ja naimaan minun tyttäreni, niinkuin puheemme oli."
"Sitä en tee, enkä kykene tekemään, sillä, niinkuin olen sanonut, olen antanut wallan pojalleni. Joka kerran on tehty, sen täytyy pysyä, ja nyt ei siitä asiasta enää mitään", sanoi Koskelan isäntä.
"Eihän tuo koko otus ole mikään muu kuin Mökin Maiju—kerjäläinen, hyi!"
"Hän on saapa meillä leipänsä, ja nyt soisin, että te menisitte!"
"Wai niin! no sitten hywästi!"
"Hywästi!" sanoi Koskelan isäntä, ja niin wieras meni, ja siihen loppui se asia.
Muutamien wiikkojen päästä oli Koskelassa isot ja komeat häät, joissa Koskelan Jaakko ja Mökin Maiju wihittiin. Pitäjän wanha ja kunnian=arwoinen kirkkoherra wihki tuon komean parikunnan ja wihkimisen päätettyään piti hän kauniin ja liikuttawan puheen. Hän puhui ihmisen onnesta suurimmassakin onnettomuudessa, jonka hän sanoi olewan: tyytywäisyyden ja Jumalan tahdon alle antautumisen, mitä Hän wielä meidän päällemme laskeekin elämän taisteluissa. Hän puhui kuinka Jumala wäliin laskee ristin ja koettelemuksen päällemme juuri silloin, kun meidän onnemme näyttää olewan korkeimmallaan, ikäänkuin ylitse wuotawana, ja sen hän tekee, osoittaaksensa meille että Hänen kädessänsä on kaikki, mitä maan päällä on. Hän osoitti kuinka Jumala tekee tuon koettelemisensa siten, että Hän ottaa sen pois, johon meidän sydämemme on parahiten kiintynyt ja rakastunut, siten osoittaaksensa että häntä itseänsä yksin pitää peljätä ja rakastaa ylitse kaikkea. Ja joka tuossa koetuksen pätsissä kestää horjumatta sinne tai tänne, hakematta muilta turwaa ja lohdutusta kuin yksin Häneltä, hän on kalliimpi kultaa, sillä hän on seisonut koetuksen tulessa ja hänelle on tawara tallelle pantu, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa—tawara, joka kestää ijankaikkisesti, nimittäin ijankaikkinen elämä.
Liikuttawa oli tuo puhe ja tuntuipa siltä kuin tuon wanhan ja elämässä paljon kokeneen miehen puheessa olisi ollut jotain profeetallista.
* * * * *