Tällä jalolla tawalla palkitsi Maiju kaiken kylmyyden ja ynseyden, jota isäntä hänelle osoitti. Kaikki nuo käsitti sairas nyt täydessä walossa ja häntä kauhistutti ajatellessaan, että hänen tuommoisella kowalla sydämellä lähimäistään wastaan pitäisi mennä Jumalan eteen, tekemään teoistaan tiliä.
Isännän omantunnon tuska oli tullut nyt niin kowaksi, että hän rupesi wääntelemään käsiänsä ja walittelemaan itseksensä, ja kuitenkaan ei hän tiennyt omantuntonsa päällä lepääwän muuta rikosta kuin sopimattoman käytöksensä miniäänsä kohtaan, joka siellä nyt raskaana taakkana painoi. Hänen tuntonsa silmät oliwat nyt auenneet, ja auki olewa tunto ei rupea eikä jouda peilailemaan rikoksensa hywyyttä, eikä pyydä sitä kaunistella ja hywäksi tehdä omilla tuomioillaan ja arwostelemisillaan; ei, waan kowilta, raskailta, painawilta tuntuwat ne hänestä, eikä hän löydä rauhaa eikä lepoa, ennenkuin hän on saanut sowinnon Jumalan ja lähimäistensä kanssa.
"Oi Jumala, minkälainen minä olen ollut!" puhkesi isäntä wiimein sanomaan, ja tuo ääni tunkeusi tuolilla nukkuwan Maijun korwiin.
"Woi kun olen nukkunut. Onko teillä mitään puutoksia? Oletteko mitään wailla? Olenko kauankin nukkunut?—Jopa se oli paha kun ma nukuin— oletteko hywin kipeä?" puhui ja hätäili Maiju, samalla kun hän hyppäsi nuolena ylös ja koetteli kouhotella ja parannella sitä ja tätä, ja toimia siellä ja täällä, ikäänkuin korwataksensa rikostansa— nukkumistaan.
"Sairas minä olen ruumiinikin puolesta, mutta minun sieluni on myös nyt sairas, kowin sairas.—Minä olen sinulle, Maiju, ollut kowin paha; saatatko minulle antaa anteeksi?" sanoi isäntä wärisewin äänin.
"Woi isäntä, mitä puhutte! Te ette ole ollut paha minulle; ettehän ole antanut minulle yhtään pahaa sanaa", sanoi Maiju hätäillen, mutta hänen silmäänsä nousi kyynel ja tuo kyynel oli lähtenyt liikkeelle siitä kammiosta, joka niin kauan oli toiwonut todellista rakkautta saawuttawansa apeltakin—se oli toiwon kyynel.
"Kylmä, tunnoton olen minä ollut sinua kohtaan", nyyhkytti sairas.
"Älkää sanoko niin! minä olen aina saanut paremman kohtelun teiltä kuin olen ansainnutkaan. Mikä olen minä että olisin kiittämätön teille? Köyhä mökin tyttö, yhtä tyhjä kuin taiwaan lintu, olin minä taloonne tullessani, ettekä te kertaakaan ole minua sentähden wielä moittineet. Paljon pahemmasti olen minä nähnyt muualla parempiakin miniöitä pidettäwän, kuin minä olen. Se teki kyllä sydämelleni kipeää, kun kuulin, että olitte naimistamme wastaan köyhyyteni tähden; mutta me emme woineet toisin tehdä; pianhan te annoitte Jaakolle myöten, ja minä olen kaikki jo aikoja sitten unhottanut. Tosin olen jälkeenpäin ollut huomaawinani teissä jotain kylmyyttä ja umpimielisyyttä kohtaani, joka on wäliin tahtonut elämääni synkistyttää, mutta en ole antanut niille ajatuksille kauaksi sijaa, ja pian ne owat saaneet mennä sinne, josta ne owat tulleetkin", sanoi Maiju wähän teeskennellen.
"Sinä olet aina yhtä lempeä, jalo ja puhdassieluinen. Kuule toki mitä sanon: wastaan olin minä teidän naimistanne, ja niinkuin sanoit— köyhyytesi tähden! Sillä ahneuden synti oli saanut sijan sydämessäni. Waimoni selitysten tähden tulin kuitenkin Jumalan sanan walossa pian huomaamaan mielipiteeni asiassa wääräksi, ja siitä tuo myöntymiseni. Mutta kun synti kerran saapi sijansa ihmisen sydämessä, ei se sieltä hewin lähde. Minä kyllä ymmärsin, että olin wäärässä, mutta en saanut wieroitetuksi pois mielestäni sitä ajatusta, että sinä olet köyhä ja ettei olisi yhtään haitaksi, jos miniämme olisi rikkaampi; siitä tuo kylmyyteni. Tuo kaikki on jo itsestänsä hywin pahaa, mutta suurin paha on se, kun niin kauan olen jo hawainnut sinun puhtautesi, kainoutesi, rakkautesi ja alttiiksi=antawaisuutesi kaikkiakin ihmisiä, mutta erittäin meitä kohtaan. Olen myös hawainnut sen, ettei mikään maailmallinen kirkkaus ja loisto ole sinun wertaisesi, ja kuitenkaan en ole jaksanut niin paljon nöyrtyä, että olisin tunnustanut sinulle oman pahuuteni ja kelwottomuuteni ja sinun hywyytesi! Oi jospa olisin sen tehnyt heti, kun asia selkeni, olisi tuntoni nyt paljon rauhallisempi ja lewollisempi—rakas miniäni! anna minulle kaikki anteeksi!" rukoili sairas.
"Sen teen mielelläni. Oi kuinka paljon woisin teille anteeksi antaa, mutta sitä tehtäwää en ole luullut itselläni olewankaan, sillä sydämessäni ei ole ollut mitään tunnetta teitä wastaan. Mutta onhan hywä, että olemme näin awanneet sydämemme toisillemme, sittenhän kaikki warjot ja pimenteet katoawat meiltä—eikö niin, rakas appeni? te ette saa kuolla, ja minä toiwon että Jumala lahjoittaa teidät wielä meille. —hywä on minun ollut olla tähänkin asti talossanne, mutta wasta minun on oikein hywä olla, sen tunnen nyt, sillä sydämessäni tunnen sanomatonta iloa ja rauhaa", sanoi Maiju ja tarttui taudista laihtuneen appi=waarinsa kaulaan kiinni.