He purskahtiwat molemmat itkuun ja siinä he hywän aikaa antoiwat kyyneleittensä walua, mutta nuo kyyneleet eiwät tulleet mielen katkeruudesta, waan ne wuotiwat anteeksi=anowasta ja anteeksi=antawasta sydämestä, ja molemmat tunsiwat itsensä lohdutetuiksi.
Ihme kumma! Waikka isännän tauti oli niin kowa, että kaikki luuliwat hänen kuolewan, rupesi hän kaikkien ihmeeksi paranemaan tuon tapauksen perästä, kun hän miniällensä sydämensä awasi. Paraneminen käwi kuitenkin hywin hitaasti ja Maiju hoiti häntä edelleenkin yhtä suurella huolella.
Nyt wasta, kun isännän sydän näin oli pehmennyt Jumalan käden kautta, palasi taloon entinen rauha ja rakkaus. Oi kuinka iloiselta ja hauskalta tuntui nyt elämä kaikille talon asukkaille! Kadonnut oli nyt isännältä kylmyys, salaperäisyys ja umpimielisyys, ja kadonnut oli myös Maijulta se luulo, että isäntä oli tuommoinen hänen tähtensä. Ei kenelläkään heistä ollut nyt mitään semmoista, jota olisi tarwinnut toisiltaan salata, jonkatähden olisi tarwinnut olla umpimielinen ja jonkatähden olisi tarwinnut ajatella toisesta jotain pahaa—niin ei enää asiat olleet, waan kaikin he wapaasti awasiwat toisillensa sydämensä ja heidän oli niin hywä olla. He iloitsiwat kaikki isännän paranemisesta, jolle oli suureksi awuksi se, että hän oli saawuttanut rauhan omalletunnollensa, ja hän tunsi nyt itsensä niin iloiseksi ja keweäksi kuin lapsi.
Niinkuin lukija jo tietää, oli Koskelan talo eräässä Pohjannaan waltawassa joessa olewan jyrkän kosken rannalla. Talo oli rakennettu aiwan liki kosken törmää, sillä tulwat eiwät hätyyttäneet koskaan taloa siinä. Koski kun oli jyrkkä ja kiiwas, eiwät jääpadot joutuneet siihen usein seisahtumaan ja nostamaan wettä yli ahteiden. Aiwan asuinhuoneen takana, kosken rannalla oli Koskelan jauhomylly. Kewät oli. Ilmat oliwat jo siksi kewäiset, että wesi oli sulattanut myllyn jäistä wapaaksi, jonkatähden siinä oli ruwettu käyttämään jauhoja talouden tarpeeksi. Mutta sitten ilmat tuliwat jälleen kylmiksi, niin että jo juoksewat wedet jäätyiwät aiwan kuin talwisydännä; ja hewosilla ruwettiin jälleen ajamaan jo kehnoiksi tulleita jäitä, ja niin jäi taas Koskelankin myllyn käyttö siihen.
Kewään tulo näytti wiiwähtäwän nyt, niinkuin monesti muulloinkin Pohjanmaalla. Kaikki kylän miehet meniwät halkometsään ja niin meni Koskelan Jaakkokin päiwämiesten ja renkien kanssa oikein koko wiikkokaudeksi halkoja hakkaamaan. Koskelaan ei jäänyt muuta wäkeä kotiin kuin wanha isäntäwäki, Maiju, piiat sekä lapset.
Puoliwiikon paikoissa muuttuiwat sitten ilmat yht'äkkiä kesäisen lämpimiksi. Lumi alkoi sulaa aika wauhtia ja ojat, purot ja wiemärit alkoiwat ensin liristä, sitten juosta, ja pian oliwat ne paisuneet tulwillensa, ruweten yksissä neuwoin tuhansista suista yht'aikaa holwaamaan wettä jokeen.
"Nyt tulee iso tulwa, mitenkähän meidän myllynkin käynee?" arweli isäntä, sillä hänellä oli wuosia päässä, ja hän oli oppinut tuntemaan tulwan waikutukset semmoisina wuosina kuin nytkin oli.
Joki paisuikin niin äkkiä tulwillensa, että se kolmessa wuorokaudessa kohosi äyrästensä yli.
Toimellisen nuoren emännän mieleen juohtui nyt myllyssä olewat käytteet, joita siellä oli wielä edelliseltä käyttöajalta useampia tynnyreitä. Mylly oli siksi ulohtaalla törmästä, että törmältä myllyn owelle oli useampia syliä pitkistä hirsistä tehty porras, jota myöten myllyyn kuljettiin. Maiju haki myllyn awaimen, meni myllyyn ja alkoi kantaa säkin toisensa perästä aittaan. Mutta joka silmänräpäys oli kallis, sillä wesi ulettui jo hirsiportaisiin asti, waikka ne oliwat kyllä korkealla, ja hirmuisia jää=lohkareita alkoi kirpoilla ylempänä olewasta suwanteesta irti, jotka sitten hirmuista wauhtia kiitiwät koskea alas. Koskista oli jo ennen jäät menneet kosken alla olewan suwanteen niskaan, jossa ne kokoutuiwat kauheiksi jää=padoiksi. Koskelan talon kohdalla olewan kosken päällä olewa suwanto oli lyhyt ja sen niskaan oli myös kokoutunut hirmuinen jää=pato, joka yllytti weden ylipuolellansa tawattoman korkealle ja painoi kowasti edessään olewaa jääpatoa; ainoastaan koskien wälissä olewan suwanteen jää näytti wielä hetkisen woiwan wastustaa tuota hirmuista woimaa, mutta nyt sekin jo lohkeili kappale kappaleelta yliwoiman alla, ja wäliin wapisi koko suwanteen jää, niinkuin haawan lehti, tuon ruskeen ja paukkeen tähden, jota jää=pato piti tuolla ylempänä. Tulwa näytti ikäänkuin wihoittelewan, kun tuo itsepintainen suwanne rohkeni wastustella sen hurjaa ja raiwokasta wauhtia.—
Niin, niin, kestä wielä hetkinen, suwanto, ja taistele niin paljon wastaan kuin suinkin woit, sillä taistelusi on ainakin tällä kerralla jalo: apua, hywää tuottaisi se ihmiskunnalle—mutta woi! et sinä jaksa, et sinä woi kauan taistella, sillä mahtawa, wäkewä, woimakas joukko uhkaa murtaa sinut joka silmänräpäys ja syöstä sinut tuohon jyrkkään, kiehuwaan koskeen, ja silloin olet menewä tuhansiksi kappaleiksi, silloin et enää kykene taistelemaan, waan sinun täytyy lyöttäytyä hurjain walloittajiesi joukkoon, tekemään samaa mitä hekin tekewät.