Tuumasta tekoon. Pääsiäis=yö tuli, ja useampia wahteja laitettiin Wiklon talon ympärille piiloon, waarilla pitämään hänen liikkeitänsä, ja jos hän liikkeelle lähtisi, seuraamaan häntä niin paljon kuin mahdollista; myös oli usean talon nawettapihaan laitettu wahteja, jos tuo Wiklo pääsisi pujahtamaan hänen talonsa tykönä olewain wahtien läwitse. Poikawiikarit oliwat jokainen laittaneet itsellensä pienen, kimeän kutsumapillin, jolla piti heti merkki antaa toisille, kun joku näkisi Wiklon menewän nawettaan.
Kauan odottiwat pojat piiloissaan ja luuliwat jo koko asiansa menneen hukkaan, mutta noin puoli=yön aikana kuului tuo pyynlaulun kaltainen piiskuttawa ääni; kaikki pojat juoksiwat kutsua kohden, ja pian oliwat he koolla. Kutsuja kertoi toisille hiljaisesti, kuinka hän oli nähnyt Wiklon menewän erään talon nawettaan pussi kainalossa. Nyt tuli neuwottelu: miten pitäisi menetellä ensi aluksi. Eräs joukosta esitteli, että heidän pitäisi joukolla mennä likitienoille nawettaa hiljaisuudessa—niin liki kumminkin, ettei Wiklo pääsisi karkuun, ja sitten joukonmiehissä karata nawettaan, ikäänkuin "rullia" pakoon. Heidän pitäisi siellä olla hywin peloissaan ja yhden pitäisi hywin pelkääwällä, mutta kumminkin kuuluwalla äänellä ilmoittaa, että tännehän se "rulli" juuri tulikin. Esitys hywäksyttiin heti ja pojat lähtiwät hiipimään nawettaa kohti. Kun he oliwat päässeet kylläksi likelle, ryntäsiwät he semmoista wauhtia nawetan owesta sisälle, wetiwät owen perässään kiinni, paniwat sen hakaan sisäpuolelta ja laittoiwat salaisesti wahdit owelle. Kun se oli tehty, syntyi poikien wälillä seuraawa puhe:
"Näittekö te rullia?" kysyi eräs joukosta.
"Näin minä."
"Se lensi ilmassa."
"Uuninluuta pyrstönä."
"Ja pari kylpywitsaa siipinä."
"Mihinpäin se lensi?"
"Etelään päin."
"Ei, mutta minä näin sen kulkewan maata myöten."