"Kiitos Jumalan! että wielä sinut näin, että wielä saan sanoa sinulle wiimeiset jää=hywästini!—Kauan ei ole enää aikaa. Kiitos, Jaakko, kaikesta rakkaudesta ja hywyydestäsi, jota alati olet minulle osoittanut. Walwo lastemme kaswatusta ja kaswata heitä Jumalan pelwossa!—Kiitos isännälle ja mummolle, jotka olette olleet minulle toinen isä ja äiti ja aina minua rakkaudella kohdelleet. Kiitos kaikille! sillä kaikki owat olleet minulle niin hywiä.—Älkää itkekö, lapset, niin paljon! Totelkaa isäänne, waaria ja mummoa ja tulkaa kaikki hywiksi ihmisiksi!—Hywästi, Jaakko! Hywästi kaikki… Jumala armahtakoon!"—Nyt tuli wiimeinen ja wäkewin jääpato, sysäsi niemen ja kirmun päällä olewat jäät pois edestään ja töytäsi myllyn liikkeelle, joka nyt hajosi altapäin, niin ettei jäänyt kehilleen enää muuta kuin pääty kattoineen, jonka päällä äiti istui, ja niin meni tuo jalo rakastaja jäiden seassa hirmuista wauhtia pienen ja kehnon turwansa päällä kuohuwaa koskea alas!——"Hywästi Jaakko!" kuultiin hänen wielä kerran huutawan kosken kowan pauhun seasta. Pian oli tuo huono alus särkynyt kosken ja jäiden kowissa hyrskyissä, niin ettei siinä enää näkynyt muuta kuin muutamia puun sirpaleita, jotka siellä täällä paikkaroihtiwat jäiden seassa, ja sinne katosi—hellä äitikin—Maiju— Mökin Maiju!
En huoli ruwetakaan kuwaamaan sitä tuskaa ja kauhua, jonka tuo näkö waikutti rannalla olijoihin, sillä siihen olen liian heikko. Jaakko oli epätoiwossaan wiimeiseltä ruwennut repimään wanhan, lähellä olewan saunan seiniä, ikäänkuin tehdäksensä lauttaa, jolla hän pelastaisi rakkaimpansa, mitä hänellä maailmassa oli; mutta kun hän näki tuon suuren murhenäytelmän wiimeisen kohtauksen—pyörtyi hän.—Muut rannalla olijat eiwät kyenneet mitään tekemään eiwätkä toimimaan—ei, mutta se lause ei tullut nyt oikein, sillä olipa heilläkin semmoista tehtäwää, jota he kykeniwät kyllä tekemään,—itkeä, tyrskyä, walittaa, woiwottaa, käsiänsä wäännellä, se heidän työnsä oli nyt, mutta ei yhtään sanaa yksikään heistä kyennyt puhumaan toisillensa, niin särkyneet oliwat heidän sydämensä.
Kauan eiwät he saaneet tuollakaan tawalla tyhjentää ahdistettua sydäntänsä, sillä Jaakon tila rupesi heitä huolestuttamaan. Jaakon äiti wiittasi mykkänä, silmät täynnä kyyneleitä, niin paljon kadottanutta onnetonta poikaansa kohden, ja kaikki läsnä olijat ymmärsiwät hywin tuon sydämen sanattoman kehoituksen. He kerääntyiwät kaikin tuon wähän aikaa, mutta paljon kärsineen lesken ympärille ja kantoiwat hänet herwotonna kamariinsa ja laskiwat wuoteelle. Pitkällisten ja monien kokeiden kautta saatiin Jaakko jälleen tointumaan, mutta toinnuttuaan tuntui hän olewan—sekawamielinen; sydän oli liian äkkiä saanut liian raskaan kuorman.
Jaakko waipui nyt pitkälliseen tautiwuoteeseen ja hän houraili myötäänsä. Mutta tarkalla hoidolla rupesi hän wiimein wähitellen toipumaan, ja sitä myöten kun hänen ruumiillinen terweytensä parani, wahwistui hänen ymmärryksensäkin, jonka puolesta hän ajan=oloon tuli entisellensä.
Paljon surua tuotti Koskelan nuoren emännän tapaturmainen kuolema koko kylään, sillä hän oli ollut rakas kaikille, niin köyhille kuin rikkaillekin. Paljoa suurempi oli suru Koskelan talossa, jossa niinkin monta wuotta oli jo nautittu tuon lempeän sydämen hedelmiä. Hän oli ollut heille kaikki kaikessa: lohdutus surussa, ilo itkussa, apu hädässä, kunnia häpeässä, tosi walheessa, hupi ikäwässä, wirwoitus wäsyssä, lääke sairastaessa, lämmin wilussa, näkö pimeässä, rakkaus wihassa, sowinto riidassa, anteeksi=antamus rikoksissa, tie eksyksissä, kärsimys wääryydessä, hywän suopuus wainossa, malttawuus kiukussa.
Maijun ruumista ei yritettykään hakea, sillä mahdoton olisi sitä ollut löytää suunnattoman paljon weden tähden. Kun wesi wäheni ja lämpeni, nousiwat Maijun maalliset jäännökset weden päälle kosken alla olewassa suwanteessa, josta ne heti korjattiin. Hautauspäiwä oli määrätty erääksi sunnuntaiksi ja melkein kaikki seurakuntalaiset kokoontuiwat silloin kirkolle, saattamaan heille kaikille niin rakasta wainajaa wiimeiseen lepoon. Wanha pastori wihki haudan ja lopuksi hän piti pienen puheen, juuri niinkuin Jaakkoa ja Maijua wihkiessäänkin oli tehnyt. Hän puhui murheelliselle kuulija=joukolle, kuinka hänen mieltänsä painoi kummallinen tunne kymmenen wuotta takaperin tuolla Koskelan häissä ja että liiankin pian, liiankin täydellisesti nyt owat toteutuneet silloin lausumansa sanat. "Jumala on nyt ottanut pois sen, jota me kaikin rakastimme," sanoi hän, "ja tuo tuntuu meistä kowalta ja katkeralta. Mutta niin on Jumalan tahto, sillä jota hän rakastaa, sen hän useinkin äkkiä ottaa meiltä pois, ja wainajamme rakasti Jumalaa ja Jumala rakasti häntä. Jumala oli rakkaalle wainajallemme antanut niin paljon hywiä awuja, ettei hän katsonut tarpeelliseksi antaa hänen pitemmältä wiipyä meidän seurassamme. Hän ennätti lyhyen elämänsä ajalla, opilla ja elämällänsä, tehdä paljon enemmän hywää ihmiskunnalle, kuin moni muu, joka on kauankin elänyt. Hän oli kylämme kunnia, kotinsa kaunistus ja perheenä ilo, eikö kaikissa noissa ole kylläksi kuolewaiselle? Wieläkö waatisimme häneltä enemmän elämän hedelmiä? Tuleeko meidän kowin surra noin mainehikkaan elämän katkeamista? Woi! me suremme, kaipaamme kowin häntä, mutta wahwa lohdutuksemme murheessamme on kuitenkin se, että tiedämme hänen wielä eläwän—eläwän ijankaikkista elämää walittuin joukossa. Puhdas, jalo oli hänen elämänsä, mutta jaloin oli toki hänen kuolemansa, sillä silloin kirkastui hänessä työssä ja totuudessa todellinen—äidin rakkaus.—Rauha hänen tomullensa!"
NOIDAN RANGAISTUS.
Noin 60 wuotta takaperin oli eräässä Oulunläänin eteläisemmässä ylipitäjässä eräs talonisäntä, jota kylän kesken sanottiin Wikloksi. Tuon liikanimen oli hän saanut sen tähden, kun hän oli noita ja siis harjoitti noitain töitä. Siihen aikaan oli wielä paljon taikauskoa kansassa, jonkatähden Wiklollakin oli kyllin ammattiinsa kuuluwaa työtä. Hän nosti karhuja, susia ja käärmeitä eläinten ja ihmisten päälle, taikka poisti niitä, aina asianhaarain mukaan, eli toisin sanoen: aina sen mukaan kuin hänelle maksettiin. Warastetun kalun takaisin tuominen, lehmien kotiin kulkeminen, pahojen henkien ulos=ajaminen ja kaikenlaisten kipujen ja wammojen parantaminen ihmisistä ja eläimistä kuuluiwat wälttämättömästi Wiklon toimialaan.
Wireillä pitääksensä noita tenhokonstejansa, kulki hän pääsiäis=öinä nawetoissa ja talleissa ja leikkeli lehmäin ja lammasten korwista ja wäliin reisistäkin palasia, hewosten hännistä jouhia ja mitä mistäkin lienee leikannut, joita hän tallensi kopeneissansa, uskottaaksensa niillä ihmisiä. Nousewa siwistys aikoi myös niillä ajoin kirkkailla säteillänsä walaista kansaa, jonkatähden poppamiesten walta wäheni, mutta Wiklo ei heittänyt entistä tapaansa, waan pitkitti eteenkinpäin epärehellistä ammattiansa ja kulki nawetoissa ja talleissa niinkuin ennenkin. Nousewa nuorempi sukupolwi näki jo tuommoiset hulluttelemiset turhiksi, jonkatähden he eiwät pelänneet eiwätkä tarwinneet tenhomiehiä eikä heidän kopeneitansa. Tosin oli heissäkin wielä sekalaista seurakuntaa, mutta toiset enemmän walistuneet kokiwat heiltä kaikin keinoin riistää heidän turhia luulojansa. Se oli taistelua pimeyden ja walkeuden wälillä; ja mitäpä tuo muuta lieneekään ihmiselämä.
Erään pääsiäisen aikana paniwat kylän walistuneemmat poikawiikarit tuumansa tukkuun ja alkoiwat pitää Wikloa silmällä, konttasiko hän wielä nawetoita ja talleja myöten, ja jos hän sen tekisi, uhkasiwat hänelle kowasti kostaa.