Mutta samassa sortuikin suwanteen jää yliwoiman alle. Nyt ei seisonut enää suwanteen niskassa olewa jääpato, sillä se oli saanut nyt loistawan woiton tuosta uppiniskaisesta ja itsepintaisesta wastustajastaan—suwanteesta, joka nyt hurjaa wauhtia pakeni pois hirmuisen walloittajansa edestä, ja yhtä hirmuista wauhtia lähti jääpatokin sitä takaa ajamaan.—Wielä seisoi kuitenkin mylly ja wielä seisoi myllyn owella ihmisolento, mutta toisenlainen ja toisenlaisilla tunteilla kuin hän, jonka siinä wiimeksi näimme. Edellinen oli lapsi, joka kuolon pelosta wapisewana toiwoi pelastusta; jälkimäinen oli äiti, joka ilosta sykkiwin sydämin katseli poikansa pelastusta, ja kas nyt! nyt lapsi oli maalla.—Hän ei joutanut katsomaan eikä ajattelemaan omaa waaraansa, joka nopeasti läheni häntä; sillä olihan nyt pelastettu hänen lapsensa, jota hän oli tuon rakastawan sydämensä alla kantanut, jonka eduksi hän oli niin monta unetonta yötä walwonut; ja tuo pelastus oli tapahtunut hänen kauttansa, siinä kylläksi. Tuo tieto, tuo tunne se hänen sydäntensä teki niin iloiseksi ja rauhalliseksi niinkin waaran=alaisessa paikassa, jossa hän nyt oli, mutta tuon rauhan, tuon ilon woipi käsittää waarankin hetkenä ainoastaan—äidin sydän.
"Kiitos Jumalan! Lapseni on pelastettu!" huusi äiti kosken kuohujen läpi, kun näki että poika saatiin maalle.
Jäät jo tulla huikasiwat aika kyytiä koskea alas ja usein ne jo nyrmiwät myllyä, mutta wankin jääpato ei ollut wielä ehtinyt myllylle asti. Juuri nyt weti äiti hienommalla nuoralla paksumpaa köyttä myllyyn, sitoakseen itsensä siihen, jolla hänet olisi sitten wedetty maalle; mutta kun hän oli juuri alkanut tuon työnsä, ehti pää=jääpato myllyn kohdalle. Yhdellä nyhjäyksellä paiskasi se myllyn pois paikoiltaan ja äidin täytyi heittää köydestä irti, sillä mahdotonta oli hänen ponnistella luonnon woimia wastaan. Niin oli häneltä mennyt wiimeinen pelastuksen toiwo.
Osa jääpadosta oli pysähtynyt myllyä ylempänä olewan niemekkeen ja myllyä warten jäiden suojaksi tehdyn kirmun päälle, jonkatähden sen suojaan oli syntynyt jonkunlainen koste eli tyyni kohta; siksi ei mylly suoraa päätä lähtenyt koskea alas huilaamaan. Toimellinen waimo ei kadottanut hetkeksikään järkeänsä, waikka hänen silmäinsä edessä oli kuolema; neron loiste oli kaikissa hänen toimissaan wiimeiseen asti— hän murti sukkelasti myllyn wesikaton ja nousi tekemästään aukosta myllyn harjalle.
Ei yksikään kuoleman=alainen woi kuwailla sitä hämmästystä, tuskaa ja hätää, mikä rannalla olijoilla oli Maijun tähden. "Woi, woi! Äiti, äiti, rakas äiti!" huusiwat, woiwottiwat ja itkiwät lapset katkeamatta.—
"Herra Jesus!—woi Maiju raukkaa!" waikeroitsiwat wanhukset ja wäänteliwät käsiänsä epätoiwoissaan. "Rakas emäntä, woi, meidän hywää emäntää!" huusiwat piiat lakkaamatta itkunsa seasta; ainoa lewollinen henkilö läsnä olewista oli—Maiju, joka wielä myllyn harjallakin ollessaan kohotetuin käsin kiitteli kaikuwalla äänellä Jumalaa lapsensa pelastuksesta ja koki rannalla olewille hätääntyneille sydämille jaella lohdutuksen sanoja. Hänen omallatunnollansa ei ollut mitään painoa, sillä hän oli sowinnossa sekä Jumalan että ihmisten kanssa, ja hän tunsi sydämessään, että hän oli kokenut täyttää parhaan wointinsa mukaan elämänsä kalliita welwollisuuksia äitinä ja kansalaisena, ja tuon wiimeisen työn, jonka hän teki lapsensa hywäksi, tunsi hän sydämessään kalleimmaksi ja pyhimmäksi welwollisuutensa täyttämiseksi koko elämässään, sillä hän oli pelastanut lapsensa omalla—hengellänsä! Saattaako mitään jalompaa maailmassa ollakaan? Mutta tuota jaloutta ei kykene kaikki äiditkään osoittamaan, sillä siihen tarwitaan todellinen—äidin rakkaus.——
Kylän miehet halko=metsässä huomasiwat, että lumi suli äkkiä ja että wettä ilmestyi mahdottoman paljon maille. Tuon hawaintonsa johdosta rupesiwat he aawistamaan, että kylässä on paha hätä tulwan tähden. He tiesiwät, että kylässä ei ollut monta miestä kotona, kun melkein kaikki oliwat metsässä; sentähden kiirehtiwät he nyt koteihinsa, katsomaan miten siellä asiat owat.
Tuota kotiin lähtöä oli Koskelan Jaakko kaikkein innokkain esittelemään, sillä hän oli wiime yönä nähnyt niin kummallista unta, joka teki hänet kowin lewottomaksi ja rauhattomaksi.
Hän ei ollut ylimalkaan mikään unien uskoja; mutta kummallinen waiwa ja pelko nyt ahdisti häntä, niin ettei hän saanut rauhaa missään. Senpätähden Jaakko hartaasti esitteli muille miehille, että lähdettäisiin kylään heti katsomaan miten tiellä asiat owat.
Jaakon tullessa kotiin oli juuri se hetki, jolloin jäitten woiman kautta paikoiltaan pois surwaistu mylly oli tuokioksi pysähtynyt niemen ja myllyn kirmun päälle jääneiden jäiden tekemään kosteeseen. Heti kun hän tuli kosken rannalle, näki hän kauhistuksella mitenkä asiat oliwat. Hän näki rannalla olewan talonwäkensä kauheassa hädässä ja tuskassa. Hän näki oman rakkaan waimonsa istuwan myllyn harjalla, kuohuwassa koskessa, ja joka hetki saattoi tuo puoliksi jo särkynyt mylly raueta. Kauhea tuska ja hätä walloitti Jaakon, kun hän kaiken tuon käsitti. "Maiju, Maiju! Woi minun rakas Maijuni, miten olet tuonne joutunut? Miten woin sinut pelastaa?" Wene! Sitä ei ollut täällä ikänä ollut; kosken rannalla oli se tarpeeton; puolta wirstaa likempänä ei semmoista ollut. Lautta! turha sekin, ei semmoista ennättänyt laittaa, sillä wiimeiset osat jääpadosta näyttiwät tuossa paikassa tulewan alas. "Woi, woi rakas waimoni!" hätäili tuskissansa Jaakko.