"Pelastaa lapseni".
"Mitenkä?"
"Te rannalla olijat kaikin lujasti pidätte maalla olewasta köyden päästä kiinni. Minä wedän köyttä myöten itseni myllyyn, sidon köydenpään pojan ympärille ja te wedätte sitten hänet maalle".
"Mitenkäs itse sieltä pois pääset?"
"Mitäpä siitä, jos sinne jäisinkin, kun poika wain tulee pelastetuksi. Olen kuitenkin kokenut warata sitäkin asiaa, sillä wyölleni olen käärinyt toisen hienomman rihman, jonka aion sitoa pojassa olewaan köydenpäähän kiinni. Sitten kun poika on maalla päästetty köydestä irti, solmiatte te tuon paksun köyden tähän hienoon rihmaan taas kiinni, jolla minä lapan paksumman köyden takaisin myllyyn, sidon sen pään ympärilleni ja, jos on aikaa, wedätte sitten minutkin maalle", selitti tuo urhokas ja rakastawa äiti.
"Älä Jumalan tähden uskalla itseäsi niin waaralliseen retkeen, henkesi joutuu waaraan", sanoi ukko.—"Te hukutte!" huusiwat mummo, piiat ja lapset yhteen ääneen.
"Lapseni, woi minun lapseni!" huusi äiti tuskissansa. "Ottakaa köyteen kiinni!"
"Suwanto näyttää pettäwän, älä lähde, heitetään pojan pelastus Jumalan haltuun!" pyyteli wanhus.
"Lapseni!" huudahti sydämen kiwusta wapisewa äiti, ja heti kun toiset ottiwat köyden päästä kiinni, antoi hän waate päällä itsensä kuohuwan kosken waltaan ja alkoi köyttä myöten wetää itseänsä myllyn owea kohden. Hän pääsi onnellisesti myllyn sisälle ja waikka oli niin tärkki ja kallis hetki, kaappasi hän pelosta wapisewan poikansa syliinsä, painoi hätäisen suutelon hänen kaswoilleen, ja tuo suutelo oli kaikkein suurimman, jaloimman ja puhtaimman maailmallisen rakastajan, sillä se oli—äidin suutelo.
Samassa kun hän poikaansa syleili ja suuteli, oli hän jo päästänyt kiwikoukun irti köyden päästä ja sitonut sen poikansa ympärille. Nyt hän wei häntä jo owen reiälle ja komensi: "wetäkää!" Samassa heitti hän poikansa kuohuwaan koskeen, ja maalla olijat alkoiwat wetää häntä kiiruusti maalle.