"Äiti, äiti!" hoki poika, seisoen myllyn owella, itsekin jo käsittäen waaransa suuruuden.
Joka silmänräpäys oli nyt kallis. Jo rusahteli ja paukahteli kosken päällä olewan suwanteen jää ja palanen palasen perästä lohkesi siitä irti ja syöksyi koskeen. Jo oli koko tuo suwanteen päällä olewa pato liikkeellä ja hirmuisessa tanssissa kiitiwät jäät, toistensa siwuitse, toisiansa wastaan, toistensa ylitse ja alatse ja toistensa kanssa peräkanaa, hurjassa kilwassa—mutta wielä teki suwanteen jää wastarintaa tuolle hirmuiselle woimalle, wielä se jaksoi estää tuon wihastuneelta näyttäwän jää=padon wauhtia, wielä seisoi mylly. Myllyn owen reiällä seisoi pieni poika ja hoki ehtimiseen: "äiti, äiti!" Äidiltä oli hän ennenkin oppinut awun saamaan; äiti oli jo niin monta kertaa päästänyt hänet suuresta hädästä ja waarasta; ei missään hän ollut wielä löytänyt äidin wertaa ja hänelle hän lähetti nytkin nuo lyhyet, mutta paljon sisältäwät, paljon luottamusta osoittawat ja rukoilewat sanat. Meniwätkö ne sanat hukkaan tuona hirmuisena kauhistuksen ja hädän hetkenä? Ei, eiwät ne menneet hukkaan, sillä törmällä seisoi olento, jonka sydämeen käwi kipeästi kuin puukon pistokset nuo pojan suusta tulleet huudot, olento, joka rakasti tuota hädässä olewaa lasta niin suurella rakkaudella, ettei kaiken maailman rakkautta woi siihen werrata,—äidin rakkaudella.
Silmänräpäyksen seisoi Maiju neuwotonna tuossa hirmuisessa tilassa, mutta pian hän selkeni. Pian hätä ja waara pakotti hätääntyneen äidin keksimään neuwoja lapsen pelastamiseksi. Salaman nopeudella juoksi hän tupaan, palasi sieltä takaisin yhtä nopeasti; hänen seurassaan tuli myös muu talon wäki, joka ei tähän asti wielä ollut tietänyt mitään waarasta. Hän toi pitkän köyden, jonka oli tuwasta siwaltanut. Sen kanssa riensi hän nyt kosken rannalle ja silmänräpäyksessä oli hän solmennut kiwenmukulan toiseen päähän.
"Mene pois, Kalle, owen reiältä, minä paiskaan tämän köyden owen reiästä sisään: ota sinä köysi kiinni ja sido se lujasti ympärillesi, niin me wedämme sinut köydellä maalle!" kehoitti hätäilewä äiti waaran=alaista lastansa, ja hänen silmänsä loistiwat ikäänkuin woitollisina.
Silloin kuului myllyn owelta pieni, heikko, epätoiwoinen ääni: "woi, en minä, äiti, osaa——".
"Herra Jumala! eihän lapsi kykene itseänsä tarpeeksi lujaan sitomaan ja silloin hän warmaan joutuisi koskeen", sanoi äiti ja taasen hän juoksi tupaa kohden. Pian tuli hän sieltä taas takaisin ja hänellä oli nyt mukanaan suuri rautainen kiwi=koukku.
Wielä seisoi suwanne, wielä wastusteli se jääpadon kulkua alas koskeen, waikka se näkyi jo wapisewan joka paikasta. Näyttipä siltä kuin tuo suwanne olisi ymmärtänyt kosken rannalla olijain sisällisen tuskan ja taistellut heidän puolestansa noin itsepintaisesti. Wielä seisoi myllykin, mutta wielä seisoi poikakin myllyn owella, ja jos ei hän tullut oikein pian pelastetuksi, niin hän warmaankin oli joutuwa onnettoman kuoleman uhriksi, sillä suwanto ei woinut ijankaikkisesti taistella yliwoimaa wastaan.
Silmänräpäyksessä oli Maiju solmennut tuomansa kiwikoukun renkaastansa köyden toiseen päähän kiinni.
"Ota, Kalle, tämä koukku kiinni, kun minä nakkaan sen köyden kanssa owen reiästä sisälle, ja pane koukku myllyn kiwen silmään ja istu itse koukun päälle, ettei se kirpoa siitä irti!" toimitti taas äiti pojalleen. Samassa hän heilutteli koukkua ja paiskasi sen sitten myllyn owen reikää kohden, mutta woi! ei koukku lentänytkään määräpaikkaansa asti, waan putosi—koskeen. Pian weti äiti köytensä ja koukkunsa takaisin ja uudella innolla, uudella onnella paiskasi hän sen taas owea kohden ja—kiitos Jumalan! koukku lensi owen reiästä myllyn sisälle ja pieni Kalle sai sen heti kiinni, wei koukun kiwen silmään ja istui itse päälle, niinkuin oli neuwottu.
"Mitä nyt aiot tehdä?" kysyi ukko hätäisesti.